Oikeinkirjoituksesta

 Tämä postaus on sekä kirjoittajille että kustantamohommista haaveileville. Käsittelen oikeinkirjoitusta ja oikolukemista erilaisissa teksteissä sekä tapoja opettaa itseään.

Nyky-yhteiskunta suhtautuu kieleen paljon vapaamielisemmin ja avoimemmin kuin siihen on aiemmin suhtauduttu, ja tiedostamme yhä enemmän puhuvamme mielipiteistä puhuessamme "hyvästä" tai "huonosta" kielestä. Nykyään saa kirjoittaa peti tai sänky, eikä ole pakko käyttää sanaa vuode. Kielentutkimusta opiskelevat oppivat nopeasti, ettei kielentutkimuksessa puhuta "hyvästä" tai "huonosta" kielestä, koska siinä pyritään objektiivisuuteen. Hyvän sijaan puhutaan oikeinkirjoitussääntöjä mukailevasta tai yleiskielisestä tekstistä. 

Suomen kielen tutkija, filosofian tohtori, tietokirjallisuuden professori ja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani Pirjo Hiidenmaa kirjoittaa kirjassaan Suomen kieli — who cares? hyvästä ja huonosta kielestä esimerkiksi seuraavaa:

"E. A. Saarimaa kirjoittaa Valvojassa (1912)6 eräästä kieliriidasta: "Kiivaimpia kynäsotia, mitä meillä on koskaan oikeakielisyysasioista käyty, on August Ahlqvistin v. 1860 Suomettaressa alulle panema." Riita alkoi, kun Ahlqvist arvosteli Yrjö Koskisen kieltä sanoen sitä monin paikoin teeskennellyksi, puiseksi ja epäsuomalaiseksi. Koskinen vastasi kirjoittamalla arvostelun Ahlqvistin arvostelun kielestä. Kriitikot katsoivat voivansa määritellä, millaista kielen tulee olla ja voivansa vaatia toiselta tällaisen kielen käyttöä.  

— —  

Vielä nytkään, toistasataa vuotta Ahlqvistin ja Koskisen riidan jälkeen, ei ole olemassa vain yhtä käsitystä siitä, millaista on hyvä kieli ja miten se määritellään. Yhteistä sen sijaan näkyy olevan usko siihen, että jokin kielenmuoto on parempi kuin jokin toinen. Yhteistä on myös käsitys, että toisen kielenkäyttöä saa arvostella jopa julkisesti. Kolmas yhteinen piirre on uskomus, että "huonon" kielen käytöllä olisi suorastaan haitallisia vaikutuksia." (Hiidenmaa 2004 [2003], 2. painos, s. 13—14.)

Kun hain lukemaan suomen kieltä Helsingin yliopistoon, olin juuri niitä, jotka mielellään korjailevat muiden "virheitä" netissäkin. Kyllähän minulla edelleen pistää silmään tietyt kirjoitustavat, esimerkiksi agressiivinen, naivi, enään tai jauhenliha. Erityisesti tällaiset häiritsevät, jos kyseessä on ilmoitus tyontekijoita.fi-sivustolla henkilöltä, joka tarjoaa oikoluku-palveluja. Parhaillaan ilmoituksessa on vain viisi virkettä, ja niidenkin seassa on yhdyssana- ja pilkkuvirhe.

Olen kuitenkin hieman oppinut erottelemaan oikeakielisyyttä ns. hyvästä kielestä. Merete Mazzarellan suomennoksissa (ainakin Raija Rintamäen ja Kaarina Sonckin) kieli on soljuvaa, helppolukuista mutta pitkiä virkkeitä sisältävää. Oletan, että Mazzarella kirjoittaa ruotsiksi tällä tavalla. Pilkut ovat milloin missäkin, joskus rikkoen oikeinkirjoitussääntöjä, mutta se ei ainakaan minua haittaa. Teoksensa Aurinkokissan vuosi Mazzarella aloittaa seuraavasti:

"Aika kuluu.

Siinä ei ole mitään dramaattista, se on päinvastoin hyvinkin arkista, mutta aika kuluu, ja nykyään sähköpostini alkavat monesti juuri näin: onpa taas kulunut aikaa. Ikkunalaudalla parin metrin päässä nököttää Aurinkokissa, jonka me — mieheni, nykyinen mieheni L. ja minä — ostimme San Franciscosta. Vaikka se onkin riippuvainen valosta, se ei ole mikään häilyvä auringonläikkä vaan paljon kouriintuntuvampi: se on valkoista muovia, pieni, tuskin kymmentä senttiä korkeampi otus, joka istuu muovikuvun alla ja heiluttaa tassuaan nopeasti tai hitaasti. Se ei ole paristokäyttöinen, sellaista emme olisi ikinä ostaneet, vaan se toimii aurinkokennolla. Nyt on tammikuu, kuten oli myös sen tullessa Suomeen viime vuonna, se heiluttaa hyvin varovasti mutta heiluttaa silti, ja minusta se näyttää vaativammalta kuin vuosi sitten. Saatan kuvitella, että se haluaa muistuttaa minua ajan kulusta, siitä että elämälläni alkaa olla kiire." (Mazzarella 2015, suom. Raija Rintamäki, s. 5.)

Oikeinkirjoitusoppien noudattaminen riippuu täysin siitä, millaisesta tekstistä on kyse. Tietokirjoissa ja tiedeteksteissä, samoin kuin uutisissa ja artikkeleissa, kieli on yleensä asiakieltä eli yleiskieltä, josta ei tule esille kirjoittajan persoonaa. Tietokirjojakin on tosin luovempia ja kerronnallisempia. Esimerkiksi Kari Enqvistin kirjojen kieli on tyyliltään persoonallista ja mielestäni oikein miellyttävää lukea. Joitakin kirjoja on vaikea määritellä vain joko kauno- tai tietokirjallisuudeksi. Omaelämäkerrat ovat yleensä kirjoitustyyliltään kaunokirjallisia, ja niitä erottaa fiktiosta vain se, että tapahtumat ovat totta, ainakin suurimmaksi osaksi (aina välillä muistamme jotain väärin, eikä näkökulmammekaan ole ikinä objektiivinen).

Kirjoittajan tulisi päättää, millaista kieltä hän aikoo tekstissään kirjoittaa. Oikolukijan tulisi keskustella kirjoittajan kanssa, millaiseksi kieli hiotaan. Jos tavoitellaan asiatyyliä, teksti pitää oikolukea yleensä useampaan kertaan.

Vapaamuotoisemmissa kaunokirjallisissakin teksteissä ainakin yhdyssanoihin tulisi kiinnittää huomiota. Monesti nimittäin koko lauseen merkitys muuttuu riippuen siitä, kirjoittaako jonkin sanan tai sanaparin yhteen vai erikseen. Oikoluin joskus ydinvoimaa käsittelevän opinnäytteen, enkä ymmärtänyt sen sisältöä lähes ollenkaan. Kysyin kuitenkin tekstin kirjoittajalta joidenkin yhdyssanojen kohdalla, kumpaa merkitystä hän hakee, ja näin saimme tekstin oikoluettua. En tiedä, minkä verran hänen opinnäytetyönsä kielentarkastajakaan ymmärsi ydinvoimasta, mutta hän sai kehuja tekstin kielestä! Lisäksi opinnäytetyön tekijä taisi oppia, miksi jotkut sanat kirjoitetaan yhteen ja miten se muuttaa merkitystä. :)

Miten itseään voisi sitten kouluttaa oikeinkirjoituksen mestariksi? Kotuksella on Oikeinkirjoituksen verkkokurssi, jonka avulla voi kerrata oikeinkirjoitussääntöjä verkossa itsenäisesti kolmen viikon ajan. Suoritukseen menee kurssin kuvauksen mukaan yleensä 10—25 tuntia, ja se maksaa 186 euroa. Olen siitä itsekin hieman haaveillut, vaikka osaankin suurimman osan oikeinkirjoitussäännöistä unissanikin. Puolipisteen kanssa aina sekoilen; pääsipä graduunikin livahtamaan isoja kirjaimia puolipistettä seuraavan lauseen alkuun. 

Itseään voi opettaa myös lukemalla esimerkiksi tekstejä sellaisista lehdistä, jotka oikolukevat tekstit moneen kertaan. Virittäjässä tekstit oikoluetaan ainakin kolmesti! Kun oppii tekevänsä usein tietynlaisen virheen, sitä voi etsiä kirjoittamisen viimeistelyvaiheessa CTRL+f eli etsi-toiminnolla, jolla voi periaatteessa kalastella myös muunkinlaisia virheitä, vaikkapa kolme samaa kirjainta sisältäviä lyöntivirheitä (esim. palllo). Kun kirjoitan flow'ssa, tekstiini tupsahtelee välillä puhekielisiä muotoja näin tai koitin, kun tarkoitan näen tai koetin. Näitä olen myös hakenut viimeistelyvaiheessa etsi-toiminnolla. En anna virheiden häiritä flow-tilojani, mutta jos jokin sana tekstin edistymistä häiritsee enkä keksi sille vastinetta siihen hätään, merkkaan kohdan itselleni ja saan sen jälkeen hyvin keskityttyä kirjoittamisen jatkamiseen.

Kaikki tekevät joskus virheitä. Onpa omituinen sanoma oikeinkirjoituksesta kertovalle postaukselle oikolukijalta/editoijalta. Hiidenmaan yllä mainitun teoksen mukaan usein juuri maallikot arvostelevat muiden kieltä. Graduseminaarissa ohjaajamme ja suomen kielen professori kertoi, että hänenkin some-kirjoituksiinsa on joku tullut korjailemaan "kielivirheitä". Mutta meiltä suomen kielestä valmistuu paljon ammattilaisia juurikin oikolukijoiksi ja editoijiksi. Toisinaan vitsaillaan, että ne ns. kielinatsit lopettivat suomen kielen opiskelun siinä kohtaa, kun selvisi, ettei kielentutkimuksessa arvostella kieltä vaan tutkitaan sitä. Olemme "allergisia" kielimuotojen "virheiksi" kutsumiselle. Eikö tämä kaikki tunnu hieman ristiriitaiselta? Ei siinä mielessä, että juuri suomen kielen opiskelijat ja suomen kielen pääaineesta valmistuneet osaavat erotella oikeinkirjoitussääntöjä ja kieleen liityviä ideologioita. Vaikka tutkimme Suomi24-keskusteluja juuri sellaisena "aitona" ja "oikeana" kielenä, jota suomalaiset päivittäin käyttävät, kirjoitamme itse gradumme kirjakielellä. Kirjakielestä poikkeaminen vaikuttaa tenttienkin arvosanoihin, gradusta puhumattakaan. Oikolukijan on tärkeä tuntea paitsi oikeinkirjoitussäännöt myös tietää, milloin niistä voi poiketa.

Oikeinkirjoituksen yhteydessä puhutaan usein myös tyylistä tai sanavalintojen konnotaatioista. Jos asiatyyliä hakee, tulisikin kiinnittää tarkasti huomiota valitsemiinsa sanoihin ja sanajärjestyksiin, jotta virkkeiden merkitys olisi ymmärrettävä, neutraali ja selkeä. Monet suomen kielen opiskelijat lukevat ainakin yhden kurssin "merkitys ja rakenne" -erikoisalalta. Itse tein sekä kandini että graduni semantiikkaan liittyen, vaikka vaihdoinkin graduni kirjoittamisen jälkeen erikoisalakseni tietokirjallisuuden. Merkitys ja rakenne -opinnot liittyvät suurelta osin kognitiiviseen lingvistiikkaan, ja siellä tarkastellaan suurennuslasin kanssa niinkin hienoja kysymyksiä kuin "Mitä eroa on sanoilla asti ja saakka?" (Pia Päiviön väitöskirja 2007). Itse ihastuin metaforiin sekä johdospassiiveihin ja samankaltaisiin verbeihin, joissa subjekti ei ole tekijä vaan tapahtumien kohde (esim. kaatua, vrt. kaataa). Olen alkanut kiinnittää huomiota mediassa siihen, minkä johtimen sisältävä verbi kulloinkin valitaan. Esimerkiksi Johnny Deppin uutisoitiin ryvettÄneen maineensa. Entä jos oltaisiin sanottu hänen maineensa ryvettYneen tai hänen olevan maineeltaan ryvettYnyt? Tai käytetty jotain aivan muuta sanaa? Epäilemättä kaikki muutkin semantiikkaan erikoistuneet osaavat kiinnittää valtavan tarkasti huomiota tällaisiin valintoihin oikolukiessaan tai editoidessaan. Käytetäänkö passiivista U-johdosta (nukkUa), momentaanijohdosta (nukAHTAa) vai lisätäänkö kenties frekventatiivijohdos (nukahdELLA)? Löytyisikö aktiivisempi vastine (vetää sikeitä, mennä nukkumaan). Jokainen suomea ensikielenään puhuva huomaa toki näissä eron muttei välttämättä osaa sitä sanoittaa yhtä tarkasti ja laajasti kuin suomen kielen opiskelijat ja maisterit.

Tyylin osalta kirjoittajan ja oikolukijan tulisi kiinnittää huomiota käsillä olevan tekstin kirjoittajan maneereihin. Niihin voi siten jatkossa puuttua, jos ne ovat häiritseviä. 

Suomen kielen opintoja ei pääse kovin helposti lukemaan, sillä ala vaatii ilmeisesti taitotasotestin sivuaineopiskelijoiltakin. Avoimen kautta voi kuka vain lukea ainakin perusopinnot. Alan kirjallisuutta on saatavilla helposti ilmaiseksikin, esimerkiksi Virittäjässä ja SKS:llä. Virittäjän viimeisimmät neljä numeroa on aina vain tilaajille, mutta muut ovat kaikkien luettavissa. SKS:n tiedekirjat on vuodesta 2021 lähtien julkaistu vapaasti kaikille netissä. Tiedekirjojen ja -artikkelien kohdalla pitää tietysti muistaa, etteivät ne välttämättä aukea kaikille; ne on kirjoitettu toisille asiantuntijoille. Kielitieteelliset teokset ovat kuitenkin ehkä ymmärrettävämpiä kuin kovien tieteiden kirjat. SKS:llä on myös monien muiden humanististen alojen teoksia vapaasti saatavilla!

Minunkaan objektiivisuuteen, luovuuteen ja vapauteen pyrkivä näkökulmani kielenhuoltoon ei ole ainoa tai välttämättä kaikissa tilanteissa paras. En tiedä, ottaisivatko kustantamot herkemmin töihin jonkun, joka väittäisi kirjoittavansa täydellisesti ja takaisi, ettei hänen oikolukemiinsa teoksiin jäisi virheen virhettä. Toisaalta ammattimainen kustantaja tietäisi, ettei tällainen olisi mahdollista eikä usein haluttuakaan. Kukaan ei tiedä kaikkea, eikä mikään teos ole täysin virheetön. Tai ainakin mitä tahansa teosta voisi hioa ikuisuuden, vaikka se olisi jo sadan oikolukijan sataan kertaan oikolukema. Aina löytyy parempi sanajärjestys, täsmällisempi sanavalinta, jotain turhaa tai toistoa.

Tärkeintä olisi nähdäkseni tietää, millainen kielenhuoltaja ja kirjoittaja on missäkin tilanteessa. Meillä on jokaisella omat ideologiamme ja oma kielemme. Kieleen pätee samanaikaisesti kaksi päinvastaista lausetta: kieleni on minun, ja kieleni ei ole minun. Kirjoittaessaan ja oikolukiessaan ihmisen täytyy aina tasapainoilla näiden välillä. Toisaalta kieli voi olla selkeämpää ja vaikuttavampaa, kun ottaa oppia muilta. Toisaalta jokaisella on oma persoonallinen tyylinsä, joka ei vapaammissa teksteissä välttämättä kaipaa niin kovalla kädellä koulimista.

Mitä ajatuksia oikeinkirjoitus ja kielenhuolto herättävät teissä? Mitä unohdin mainita tässä? Millaista on juuri sinun kielesi tai mitä kieleen liittyviä ideologioita tunnistat ajattelustasi? (:

Suosittelen näitä teoksia kaikille, joita kiinnostaa kielenhuolto ja oikeinkirjoitus! Hiidenmaan teos käsittelee suomen kielen asemaa ja hyvinvointia, kielenhuoltoa, kielipolitiikkaa ja kieleen liittyviä organisaatioita. Miksi kielentutkijoilta kysellään, miten pitäisi kirjoittaa? Keitä Kielitoimiston norsunluutornissa oikein on neuvomassa meitä alhaisia maanmatosia kirjoittamaan paremmin?

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas antaa tiiviisti lähes kaiken tarvittavan oikeinkirjoitusta varten aakkostuksesta ja merkeistä lähdeviittaamiseen ja yhdyssanoihin! Tiesitkö esimerkiksi, että v ja w aakkostetaan suomen kielessä sekaisin? Näin on esimerkiksi Helsingin yliopiston kirjastossa, mutta ei kovin monissa muissa Suomen kirjastoissa. Takakannesta lisää teasereitä: 

"Milloin ja-sanan edelle tulee pilkku? Kelaan vai KELA:an? 17:ää vai 17:ta? Moduuli vai moduli? Irrottaa vai irroittaa? Handsfreelaite, handsfree-laite vai hands free -laite? Maastamuutto vai maasta muutto? Kirjoitetaanko Opetushallitus vai opetushallitus?"

Tykkään itse lukea painetusta kirjasta ohjeita vaikkapa juuri lähdeviittaamiseen. Toisaalta yleensä googlaan oikean kirjoitustavan, jos mietin yksittäistä sanaa, kuten vaikka "nelin kontin". Tällaiset sanaparit muuten kirjoitetaan lähes aina netissä yhteen, vaikka samassa sijamuodossa olevat tai samanhahmoiset sanaparit tulisi yleensä kirjoittaa erikseen. Esim. selvin päin kirjoitetaan nettikeskusteluissa oikeastaan aina selvinpäin, vaikka molemmat sanat ovat instruktiivissa (tai päin on partikkeli eli taipumaton, mutta ilmeisen kivettynyt sellainen eli jäänyt vain instruktiivimuotoiseksi) ja päin-sanan ollessa jälkiosana kirjoitetaan sanat usein erikseen. Toissa vuonna kirjoitetaan netissä monesti toissavuonna, vaikka molemmat sanat ovat essiivisijaisia (toissa = toisena, vuonna = vuotena; vanha konsonanttivartalo, joka on jäljellä vain joissakin sanoissa, kuten kivettyneessä toissa-sanassa).