Kirjallisuuden klassikot

On pitkälti mysteeri, miten kirjasta tulee bestseller. Silti menin pohdiskelemaan vielä pidemmälle. Kävin viime viikonloppuna tuttuni kanssa keskustelua siitä, mikä tekee kirjasta klassikon. Olin tätä ennen viikolla makustellut mielessäni kysymystä siitä, mitkäköhän tämän hetken kirjoista tulevat joskus olemaan klassikoita. Vastasin tuttuni pohdintaan omalla mielipiteelläni, jolle minulla ei ole teoriapohjaa, eli ottakaa tästä vähän suolaa kaveriksi. Minusta nimittäin tuntuu, että klassikon täytyy kertoa jotain suomalaisesta identiteetistä tai vähintäänkin sopia siihen. Vähän niin kuin kansallislinnun tai -eläimen.

Kysymykseen "Mikä tekee kirjasta klassikon?" on vastannut kirjallisuuden opiskelija Suvi Annola 2017 Helmetin sivuilla. Annolan mukaan klassikot ovat ajattomia, ikuisia ja tuoreita. Hän sanoo jopa, että substantiivit ikuisuus, ajattomuus ja tuoreus ovat klassikon synonyymeja. Ja vain aika näyttää, mistä kirjasta tulee lopulta klassikko.

Jos katsoo Kotilieden suomalaisten klassikoiden top 30 -listaa, huomaa heti monia yläasteen äidinkielen tunneilta tuttuja teoksia (lista alla). Minusta ne kuvastavat hyvin sitä, millaiseksi suomalainen identiteetti on milloinkin mielletty ja mitä on ihannoitu myöhemmin, kun klassikon asema on vakiintunut. Annola korostaa, että klassikko ei helposti menetä asemaansa klassikkona.

1. Kalevala
2. Kanteletar
3. J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
4. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
5. Juhani Aho: Juha
6. Minna Canth: Työmiehen vaimo
7. Eino Leino: Helkavirsiä
8. L. Onerva: Mirdja
9. Anni Swan: Satuja
10. Maria Jotuni: Huojuva talo
11. Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa
12. Ilmari Kianto: Punainen viiva
13. Volter Kilpi: Alastalon salissa
14. F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
15. Edith Södergran: Maa, jota ei ole
16. Hella Wuolijoki: Niskavuoren nuori emäntä
17. Aino Kallas: Sudenmorsian
18. Joel Lehtonen: Putkinotko
19. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
20. Aila Meriluoto: Lasimaalaus
21. Väinö Linna: Tuntematon sotilas
22. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I, II, III
23. Veijo Meri: Manillaköysi
24. Lauri Viita: Moreeni
25. Tove Jansson: Taikatalvi
26. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
27. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
28. Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella
29. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
30. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Linnan Täällä pohjantähden alla tulee jostain syystä ensimmäisenä mieleeni, kun mietin suomalaisia kirjaklassikoita. Siinä ei ainakaan ole kyse kenestäkään rikkaasta suurmiehestä tai puolijumalasta. Ehkäpä mietin klassikkoutta vain yhden teoksen kautta.

Kaikkia listan kirjoja ei ole aikanaan otettu yksiselitteisen positiivisesti vastaan, esimerkiksi Kiven Seitsemän veljestä -kirjaa. Waltariakin pidettiin turhan tuotteliaana viihdekirjailijana, mikä oli tietysti vallan huono asia.

Entä millaiset nykykirjallisuuden teokset voisivat joskus yltää klassikoiksi? Ensimmäisenä mieleeni tulee Pirkko Saisio. Osittain sen takia, että hänen teoksiaan luetaan nykykirjallisuuden yliopistokursseilla, ja toisekseen, koska hänellä on eniten Finlandia-ehdokkuuksia. Ehkä Saision kirjoista osa on jo klassikoita. Finlandia on melko tuore, vuonna 1984 perustettu, palkinto. Tuleekohan se vaikuttamaan tulevaisuuden klassikoihin? Kirjallisuusryhmissä puhuttiin syksyllä oudon närkästyneinä siitä, miten Olli Jalonen on voittanut jo liikaa Finlandia-palkintoja (kaksi, eli yhtä monta kuin Bo Carpelan Helsingin Sanomien mukaan).

Toisaalta käsitykseni siitä, että kirja kertoo jotain suomalaisesta identiteetistä, on ehkä turhan laaja. Nykykirjallisuudessa käsitellään yhä globaalimpia ja universaalimpia aiheita. Samalla yksilön identiteetti on keskeisempi. Mieskuva, naiskuva, vähemmistöjen asemat. Nämä kertovat ehkä ylipäätään länsimaisesta identiteetistä kuin vain suomalaisesta. Romanttinen ajatukseni siitä, että meitä kiinnostaisivat "tavalliset ihmiset", Jussit, Aapelit ja työmiesten vaimot, tuntuu törmäävän seinään, sillä niin monet kirjat käsittelevät nykypäivän tavallisia ihmisiä, eikä sellaisesta tehdä numeroa. Oliko "tavallinen" Jussi Koskela edes kaikessa ahkeruudessaan aivan tavallinen? 

Meitä suomalaisiakin kiinnostavat vampyyrit ja velhot, samoin kuin ulkomaisiakin lukijoita. Toisaalta spekulatiivisessa fiktiossakin tuntuu minusta yleensä olevan jotain todella aitoa. Katniss Everdeen on empaattinen, oikeudenmukainen, kaikin puolin pidettävä ja samalla melko tavallinen hahmo. Spefillä ei tosin juuri palkintoja kahmita, joten klassikkouskin on niille luultavasti hieman epätavallisempaa. Yllä olevassa listassa on sentään Kallaksen Sudenmorsian. Ursula K. Le Guin puhui spefin asemasta ja kirjallisuudesta muutenkin koskettavasti saadessaan National Book Foundationin palkinnon (Distinguished Contribution to American Letters). Tässä linkki videoon (siihen kohtaan, kun Le Guin alkaa puhua).

Klassikon Wikipedia-sivulla todetaan, että klassikko "pysyy ajankohtaisena ja tärkeänä vuodesta toiseen eri puolilla maailmaa". Klassikolla voidaan siis tarkoittaa kansainvälistä klassikkoa, tai vaihtoehtoisesti voidaan puhua kotimaisesta klassikosta. Niistäkin tosin moni on tainnut myydä melko hyvin ulkomaillakin.

Ulkomailla elämäkertojen osalta nosteessa ovat olleet tavallisten ihmisten elämäkerrat. The Guardianissa kerrottiin 2019 esimerkiksi hoitaja Christie Watsonin narratiivisesta tietokirjasta ja lääketieteellisestä muistelmateoksesta The Language of Kindness: A Nurse's Story. Samoihin aikoihin huomiota herätti myös lääkäri Adam Kayn palkittu elämäkerta This is gonna hurt. Ostaisin jälkimmäisen jo nimen perusteella! Jutussa Rob Walker kirjoittaa:

"What’s striking is that celebrities have largely been left behind. Gone are the reality-TV stars, retired sportsmen and ageing chatshow hosts. Now it’s teachers, prison officers, midwives, soldiers, even barristers taking centre stage."

Christie Watson ajatteli, ettei hänen elämänsä kiinnostaisi ketään, mutta kuten lainauksestakin huomaa, tavallisten ihmisten elämät kiinnostavat nyt ulkomailla. Elämän tietysti täytyy olla oikeasti kiinnostava. Watsonin kirja myi muutamassa viikossa 100 000 kappaletta. Jutussa kuvataan, että kirja on osa vauhdilla kasvavaa genreä: "everyday folk in everyday jobs".

Jos olisi niin, että Suomessa tavallisten ihmisten tarinat kiinnostaisivat niin paljon, että klassikoiksi päätyisivät usein juuri sellaiset teokset, miksi meillä ei sitten kirjoiteta tavallisten ihmisten elämäkertoja? Demokraattisessa maassa, jossa korostetaan kansan tahtoa ja tarpeita. Ainakin teoriassa tavallisten ihmisten kuuleminen olisi monen mielestä varmastikin tärkeää. Mutta samalla nekin, jotka ajattelevat näin, lukevat mieluiten asiantuntijoiden ja menestyneiden julkkisten mielipiteitä lehdistä (tästä oli muistaakseni lisää Esa Väliverrosen Julkinen tiede (2016) -teoksessa). Ehkä olemme sisimmässämme salaa hitusen elitistejä.

Tieteiden yön ohjelmaa katsellessani huomasin Tiedekirjan ja Tieteessä tapahtuu -lehden järjestävän ohjelmanumeron nimeltä "Alkuja ja avauksia tiedekirjassa". Ohjelman sisältö kuuluu näin:

"Minkälainen on hyvä aloitus tiede- tai tietokirjalle? Tunnistatko klassikkotietokirjojen alut? Tieteiden yönä Tiedekirjassa syvennytään tietokirjojen alkuihin. Uutena avauksena kuullaan paneelikeskustelu köyhyyden ylisukupolvisista siirtymistä. Erityisesti naisten ja lasten kokemuksissa on edelleen paljon tutkimattomia alueita. Tule tutustumaan tieteeseen ja tekemään löytöjä Tiedekirjaan!"

Hetkinen, mitä klassikkotietokirjoja edes on? Agricolan Abckiria? Vai onko kyseessä ennemmin ulkomaiset tietokirjaklassikot? Edes Googlaamalla en löytänyt klassikkotietokirjoja suomeksi.

Miksi tietokirjallisuuden erikoisalaopiskelija ei saa mieleensä klassikkotietokirjoja? Siksikö, että niissä ei ole sitä suomalaista identiteettiä ja romantiikkaa, jota niin kovasti koetan kaunokirjallisuuden klassikoista löytää? Vai siksikö, että tieto vanhenee niin nopeasti? Mutta eihän klassikon pitänyt hevillä menettää klassikon asemaa. Silti arvostan enemmän uudempaa ja nykyaikaisemmin jäsennettyä tietoa. 1600-luvulla uuden tiedon löytäminen oli jopa huono asia, koska se vaaransi uskonnon asemaa. Vielä 1900-luvullakin saatettiin jättää tutkimustieto julkistamatta, jos se meinasi osoittaa arvostetun professorin mutuilut vääriksi. 

Vai saavuttavatko tietokirjat klassikon aseman nopeammin kuin kaunokirjallisuuden teokset? Ovatko Tiina Raevaaran kirjat jo klassikoita?

Kuva: Rachel Claire (pexels.com)

Entä mikä on klassikko-sanan etymologia? Online Etymology Dictionary sanoo:

"classic (adj.)

1610s, "of or belonging to the highest class; approved as a model," from French classique (17c.), from Latin classicus "relating to the (highest) classes of the Roman people," hence, "superior," from classis(see class (n.)). Originally in English, "of the first class;" meaning "belonging to or characteristic of standard authors of Greek and Roman antiquity" is attested from 1620s.

classic (n.)

"a Greek or Roman writer or work," 1711, from classic (adj.). So, by mid-18c., any work or author in any context held to have a similar quality or relationship; an artist or literary production of the first rank. In classical Latin the noun use of classicus meant "a marine" (miles classicus) from the "military division" sense of classis."

Olisihan se pitänyt tuosta sanasta tajuta. Klassinen liittyy antiikkiin, ja se tulee luokkaa tarkoittavasta classis-sanasta. Klassikko on ajan myötä ensiluokkaiseksi todettu kirja.

Mitä ajatuksia teillä herää klassikoista? Tuleeko teillä mieleen tietokirjoja, jotka ovat ehdottomasti tai edes ehkä klassikoita?