Näkökulma

Luin Rayne Hallin teoksen Writing Deep Point of View: Professional Techniques for Fiction Authors, joka kuuluu Writer's Craft -kirjasarjaan. Molemmat ostamani Hallin kirjat olivat lyhyitä ja maksoivat vain pari euroa, joten oletan noiden muidenkin (esim. taistelukohtauksia, synkkiä tarinoita ja taikuutta käsittelevien) kirjojen olevan lyhyehköjä ja edullisia. Lyhyydestään huolimatta Hallin kirjassa oli paljon opettavaista asiaa! Suosittelen!

Kuva: Vlada Karpovich (pexels.com)

Hallin kuvaama "deep POV" ei ole ainoa tapa kirjoittaa näkökulmia tarinaan. Esimerkiksi kaikkitietävä tai "pinnallinen" näkökulma ovat myös mahdollisia. Riippuu paljon tarinasta, millainen näkökulma siihen sopii. Kuiva uutistyyli voi oikeastaan jopa tehdä kauhuntäyteisten tapahtumien kuvaamisesta selkäpiitä karmivaa.

Syvällinen näkökulma tarkoittaa sitä, että tarina kerrotaan niin syvällisesti hahmon näkökulmasta, että lukija kokee tapahtumat kuin olisi paikan päällä. Miksi lukea lohikäärmeistä tai merirosvoista, jos voi olla lohikäärme tai merirosvo!

Kirjoittajien sanotaan usein tutkivan maailmaa kirjoittamisen avulla. Millaista vaikka sitten merirosvona oleminen olisi? Parhaassa tapauksessa nämä "what it's like" -kokemukset myös välitetään lukijalle.

Syvällinen näkökulma ei välttämättä tarkoita, että kerronnan tulisi olla ensimmäisessä persoonassa. Se on ehkä voimakkain, tunteikkain ja helpoin, mutta ensimmäisen persoonan kerronnassa on hankalampi tuoda ilmi päähenkilön ulkonäköä tai sukupuolta. Hallin mielestä mitään tällaista ei tarvitse kertoa, ellei tarina sitä vaadi (jos vaikka tarinan päähenkilö on ylipainoinen nainen, joka haluaisi malliksi). Suurin osa lukijoista ei ole kiinnostunut päähenkilön ulkonäöstä, vaan siitä, mitä hän kokee.

Kolmannessa persoonassa kerrottuun tarinaan voi aivan yhtä hyvin samaistua voimakkaasti. Kolmas persoona on joustavin. Hän-sanan paljous voi kuitenkin hämmentää lukijaa, ja hän-kerronta voi hämätä kirjoittajaa turvautumaan vahingossa "pinnalliseen" näkökulmaan. Syvällisessä näkökulmassa ei voida kertoa mitään, mitä hahmo ei itse näe. Siksi hahmon silmien, nenän ja niskan kuvailu ei ole osa syvällistä näkökulmaa. Niiden kuvailu estää lukijaa samaistumasta hahmon kokemukseen ja repii näkökulman hahmon ulkopuolelle, joskus hämmentävästikin kesken kappaleen tai lauseen.

Toinen persoona on monesti luonnoton ja hankala mutta toimii välillä, joskus jopa paremmin kuin muut vaihtoehdot. (Mieti vaikka The Egg -tarinaa. Tarinassa tuntuu olevan kaikkitietävä kertoja, joka puhuu Sinulle, ja näkökulma on siten toisella persoonalla.)

Näkökulma siis rajoittaa. Voidaan nähdä vain se, mitä näkökulmaksi valittu hahmo (POV-hahmo) näkee.

Syvällisessä näkökulmassa kirjoittaja ei voi myöskään esimerkiksi kirjoittaa: 

• siitä, mitä POV-hahmo ei huomaa tai tiedä
• siitä, mitä muualla tai tulevaisuudessa tapahtuu (Mutta hän ei tiennyt sitä vielä.)
• omia kommenttejaan (kuten te lukijat tulette huomaamaan)
• siitä, mitä POV-hahmo ei "juuri nyt" mieti (Mary juoksi miestä karkuun taidegallerian ohi. Taidegalleria oli ollut kallis rakentaa, mutta Mary ei ehtinyt miettiä tällaista juuri nyt.)

Syvällinen näkökulma on yhteydessä huolelliseen hahmojen suunnitteluun. Eri hahmot huomaavat erilaisia asioita riippuen näiden luonteista, ammateista ja harrastuksista. Muusikko saattaa huomata ympäristöstä enemmän ääniä, kun taas migreenistä kärsivä tai aistiyliherkkä voi kiinnittää huomiota erilaisiin hajuihin tai tuoksuihin. Näissä asioissa on myös pysyttävä johdonmukaisena!

Vaikka hahmon dominantein aisti olisi näkö (kuten usein tuntuu olevan), voi mennä vielä syvemmälle. Millaisiin visuaalisiin asioihin hahmo kiinnittää huomiota: väreihin, materiaaleihin, liikkeisiin? Onko hän esimerkiksi vaatesuunnittelija ja huomaa siksi erilaisia materiaaleja muita tarkemmin?

Entä millaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaluokkaan POV-hahmo kuuluu? Nainen New Yorkissa tai Saudi-Arabiassa kiinnittää lapsiin eri tavalla huomiota.

Hallin mukaan sukupuolikin vaikuttaa. Keskimäärin reaalimaailmassa miehet kiinnittävät naisia vähemmän huomiota ilmeisiin mutta lukevat asentoja tarkemmin kuin naiset. Vaikka päähenkilö ei olisi kovin binääri, kannattaa vähintään muiden hahmojen kohdalla pyrkiä uskottavuuteen. Painotan tosin itse sukupuolta melko alas. Ehkä kyselen jatkossa koelukijoilta, häiritseekö hahmojeni sukupuolettomuus. Mutta kirjallisuudella voi aina myös ottaa kantaa tai vaikuttaa. Mielestäni miehet ja naiset eivät ole aivan niin erilaisia kuin joskus väitetään, eikä kirjojen tarvitse aina kuvata tämänhetkistä yhteiskuntaa. Kirjoilla voi myös avartaa näkemyksiä. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni.

Elämäntilanne vaikuttaa siihen, mitä huomaamme. Ympäristö saattaa jatkuvasti muistuttaa meitä ihastuksemme kohteesta, unelmistamme tai pettymyksistämme. Päähenkilö voi olla vaikkapa ihastunut mieheen, jolla on punainen moottoripyörä, joten hän huomaa (punaisia) moottoripyöriä joka puolella. Tai ehkä päähenkilön kumppani jättää tämän jonkun komean ja lihaksikkaan uimavalvojan takia, ja päähenkilö huomaa jatkuvasti komeita ja lihaksikkaita miehiä, jollainen hän ei itse ole. Ja ehkä kasvun ja erosta yli pääsemisen myötä komeat ja lihaksikkaat miehet eivät enää "vainoa" päähenkilöä tarinan lopussa.

Päähenkilö huomaa ympäristössä myös hänen mielentilaansa mukailevia asioita, esimerkiksi säästä suodatetaan asioita, jotka sopivat hänen tunnetiloihinsa. Tai rakastunut näkee ukkospilvetkin vaaleanpunaisten lasien läpi, ei lainkaan pelottavina, tummina, yksinäisinä tai synkkinä vaan puhdistavina, elävinä, roihuavina ja punertavinakin? 

Miten sitten päähenkilöstä voi tuoda esiin luonteenpiirteitä ja ulkonäöllisiä ominaisuuksia, jos pitää pysyä hänen näkökulmassaan? Miten syvään näkökulmaan muokataan alku "Salla oli kolmekymppinen, vaaleahiuksinen bisnes-nainen, joka halusi palavasti löytää elämänsä miehen"? Alussa kuitenkin pitäisi tuoda päähenkilöstä esiin ne oleelliset asiat, joiden kautta lukija voi häntä paremmin ymmärtää. Hall neuvoo välttämään infodumppausta korostamalla sanaa paljastaa. Alkuun punotaan hienovaraisia vihjeitä päähenkilön taustasta.

Taustatarinaa voi tuoda esiin vertaamalla jotakin uutta johonkin tuttuun. Sen sijaan, että alussa kertoisi Sallan kasvaneen maalla ja että hän tekee nyt lähtöä töihin, voi kertoa, että Salla joi kiireesti aamukahviaan, joka jostain syystä tuo hänelle mieleen navettojen hajun ja lapsuuden. Ei ehkä juuri näin, mutta koetan vähän nopeasti keksiä esimerkkejäkin :D

Vertaukset voivat olla hyvinkin hienovaraisia. Lukija ei välttämättä pysähdy miettimään päähenkilön verratessa jonkun ääntä säkkipilliin, miten paljon päähenkilö on elämässään kuullut säkkipillien ääntä. Mutta yksityiskohtia saa näin tuota esiin. Ja edelleen kirjoittajan on pysyttävä johdonmukaisena. Vertauksia ei kannata ammentaa kliseistä tai omasta elämästä, jos ne eivät sovi päähenkilölle.

Sama paljastelu-taktiikka pätee, jos ulkomaailmasta täytyy paljastaa jotain. Syvällisen näkökulman rikkoisi, jos kertoja vaihtuisi kaikkitietävään, joka kertoisi lukijalle, että jossakin on alkanut sota. Jos haluaa pitäytyä syvällisessä näkökulmassa, sota voi tulla esiin puhelussa, kirjeessä, uutisissa, juoruissa, sosiaalisessa mediassa. Se voi esiintyä kasuaalina mainintana, johon päähenkilö ei kiinnitä sen kummempaa huomiota. Päähenkilö voi esimerkiksi etsiä juttua rakastetustaan, ja juttu löytyy sotauutisen alta. Päähenkilö huomaa sotauutisen, mutta keskittyy etsimäänsä juttuun.

Infodumppauksen välttäminen on hankalaa, mutta sitä voi harjoitella. Lukijan täytyy kuitenkin päähenkilöön samaistuakseen tietää, millaisessa (elämän)tilanteessa tämä on. 

Syvällinen näkökulma on usein karsittu ja sen takia voimakkaampi. Poistamalla "meta"-sanat tajuta, pohtia, miettiä, ajatella, tietää, harkita... puretaan muuria lukijan ja kokemuksen väliltä. Tällaiset sanat kiinnittävät lukijan huomiota siihen, että näkökulma on "ulkopuolella". Emme esimerkiksi yleensä itse mieti, että mietimme jotain. 

Vertaa esimerkiksi: 1. Sade ropisi asfalttia vasten. Ihmiset kiirehtivät sateenvarjoineen ja huppuineen sateen alta pois. He näyttivät synkiltä. Mietin itsekseni, miten ajattelemattomia ohi ajavat autoilijat olivatkaan, kun he roiskaisivat lätäköistä jalankulkijoiden päälle vettä. 2. Vedin huppua tiukemmin kasvojeni suojaksi, ja sade ropisi sitä vasten. Farkkuni liimautuivat reisiini, ja autoilijat roiskivat päälleni lisää vettä. Miten ajattelematonta!

Ensimmäisen esimerkin näkökulma-hahmo voisi olla myös sisällä. Kokemusta ei välitetä lukijalle. Toisesta esimerkistä päähenkilön kokemukset tulevat lukijalle selviksi, ja päähenkilön ajatus on tuotu esiin epäsuorana vapaana kerrontana ilman miettiä-sanaa.

Joillakin kirjoittajilla on Hallin mukaan tapana kirjoittaa ensin näkökulma-hahmon reaktiosta johonkin ja sitten vasta siitä, mikä reaktion sai aikaan. Tällainen tapa kuulostaa hämmentävältä, enkä ole muistaakseni törmännyt tällaiseen. (esim. Astuin kauhuissani askeleen taaksepäin. Eteeni oli ilmestynyt käärme.) Lukijan on helpompi samaistua, jos triggeri tuodaan ilmi ennen reaktiota. Tästä tulee mieleeni myös cliffhanger-lopetukset, joissa luku loppuu vaaralliseen tilanteeseen, ja seuraava luku alkaa päähenkilön reaktiolla. Tuntuisipa hassulta, jos luku loppuisi päähenkilön reaktioon ja vasta seuraavassa luvussa kävisi ilmi, mitä päähenkilö vaikkapa säikähti!

Yhtä virhettä olen ainakin itse toteuttanut kirjoissani. Nimittäin kehonkielen kuvaamista ikään kuin ulkoa päin. Hymyileminen voi olla tietoista, mutta esimerkiksi poskiensa punastumista ei näe itse. Olen myös kirjoittanut päähenkilön kurtistelevan kulmiaan, vaikka harvoin itsekään tiedostan rypisteleväni naamaani ennen kuin se alkaa tuntua epämukavalta. Punastumisen kohdalla parempi olisi kirjoittaa, että poskia kuumoitti. Toisaalta Esseitä eläimistä -teoksessa minua häiritsi, miten usein kyyneleet kuumoittivat päähenkilön poskia. Tämä oli kirjoittajalle ehkä jonkinlainen maneeri, ja mietin joka kerta, että vaikka kyyneleet ovatkin lämpimiä, ne silti tuntuvat minun poskillani usein viileiltä (lämminkin vesi viilentää, koska se pyrkii haihtumaan; kesällä voi viilentää tölkkiä kastelemalla sen tölkin sisältöä lämpimämmällä vedellä).

Muiden henkilöhahmojen kehonkieltä voi kuvata, etenkin jos näkökulma-hahmo on luonteeltaan huomaavainen ja tarkkaileva (nimenomaan kehonkielen osalta). Tässäkin voi miettiä, huomaako päähenkilö enemmän asentoja vai ilmeitä.

Kun kirjoittaa kolmannessa persoonassa, kerronnassa käytetään ennemmin kirjoittajan omaa ääntä kuin hahmon, jonka ääni taas kuuluu dialogissa. Nämä äänet voi kuitenkin yhdistää luovasti, esimerkiksi niin, että kirjoittaa omalla äänellään ja päähenkilön sanavarastolla (ainakin osittain). Jos päähenkilö on lapsi, hänen näkökulmastaan kerrottuna ei kannata kerrontaan sisällyttää hankalia sanoja, ellei lapsi kopioi niitä aikuisilta. Usein aikaa, aluetta tai ikää kuvaavia sanoja ei tarvitse kovin montaa, vaan ihan vain yksi silloin tällöin lisää tunnelmaa.

Syvällinen näkökulma on voimakkain, jos se pysyy yhdellä hahmolla. Näkökulman vaihtuessa lukija joutuu orientoitumaan eri tavalla. Jos haluaa vaihtaa näkökulmaa, vaihto kannattaa tehdä luvun vaihtuessa. Luvun nimessä voi tällöin olla kulloisenkin POV-hahmon nimi. Näkökulmaa ei kannata vaihtaa kesken lauseen tai kappaleen. Ja vaikka vaihtelisi näkökulma-hahmoa, kannattaa kerronta pitää samanlaisena (esim. aina kolmannessa tai aina ensimmäisessä persoonassa).

Hall luettelee syvällisen, kaikkitietävän ja pinnallisen näkökulman lisäksi monia muita tapoja, esimerkiksi 

• cinematic (elokuvallinen?), jossa kaikki kerrotaan vain ulkopuolelta ei-intensiivisesti
• kärpäsenä katossa (fly on the wall), jossa kertoja/näkökulma ei ole osana tarinaa mutta näkee kaiken
• detached eli irrotettu, kuiva uutistyyli
• single limited POV on melko samanlainen kuin syvällinen POV ilman syvyyttä
• serial limited POV, jossa on useat hahmot toimivat näkökulma-hahmoina ilman syvyyttä

Hallilla on kirjassaan myös useita harjoituksia. Näkökulmia voi harjoitella esimerkiksi kirjoittamalla yksi kohtaus usean erilaisen henkilön näkökulmasta. Miltä vaikkapa ostoskeskus näyttää koululaisen, maahanmuuttajan, lentokapteenin tai taskuvarkaan näkökulmasta?

Näkökulmia voi pohtia myös kuvataiteen ja etenkin sarjakuvien kautta. Kuvassa DC Comicsin Green Lantern -sarjis (7/2016). Sarjakuvissa saatetaan liioitella värejä ja perspektiivejä, mutta lopulta näkökulmahahmoa lähellä oleva käsi voi oikeastikin näyttää suuremmalta kuin käden takana metrin päässä sijaitseva pää. Aivomme vain herkästi korjaavat värejä ja perspektiiviä, jos tiedämme, että henkilön käsi on oikeasti pienempi kuin hänen päänsä tai että siihen heijastuu tietynväristä valoa. 

Mieleeni tulee myös eräs salapoliisimysteeri, jossa salapoliisi luuli vessan lattialla olleen verta, kun valot (tai sähköt) olivat katki. Tosiasiassa neste oli vaaleanpunaista (en muista mitä nestettä, varmaan maalia :D), mutta pimeässä se näytti tummanpunaiselta. Tällaisilla asioilla voi hyvin leikkiä kirjoissa!

Kuva: Kaique Rocha (pexels.com)