Hahmojen luominen

Millaisia ovat hyvät henkilöhahmot? (Tai "hyvät" "pahat" hahmot?) Hahmot ovat tarinassa elintärkeitä, sillä heidän fiktiivisistä elämäntarinoistaan kirjoittamisessa on lopulta kyse, ja kaikki kirjoissa kulminoituu hahmoihin: heidän kokemuksiinsa, dialogeihinsa, näkökulmiinsa, kertomuksiinsa ja tarinoihinsa. 

Tätä postausta olen kasannut jo ihan liian pitkään, joten tässä on ehkä turhankin paljon lähteitä ja asiaa yhteen postaukseen. Jätin suosiolla pois TED-Edin luovan kirjoittamisen videot, joissa on paljon vinkkejä myös hahmojen kirjoittamiseen.

Kaikki kotimaisen kirjallisuuden peruskurssin käyneet muistanevat teoksen Runousopin perusteet ja siitä Mervi Kantokorven osuuden "Proosan runousoppia". Osiossa on tärkeitä perusasioita hahmojen klassisesta kahtiajaosta pyöreisiin (kompleksisiin) ja litteisiin ("cardboard-characters") sekä erilaisista fokalisaatioista. Jos teos ei ole tuttu, se kannattaa lukea! :)

Kuva tehty Canvalla.

Pidettävyys

Ainakin päähenkilön olisi hyvä olla pidettävä, jotta lukija jaksaa lukea tarinan. Anders Vacklin ja Janne Rosenvall esittävät teoksessaan Käsikirjoittamisen taito muutamia mielenkiintoisia vinkkejä. Henkilöhahmoon "rakastuminen" voi auttaa. Sillä kuka hahmoa rakastaisi, jos ei hänen luojansa? Vacklin ja Rosenvall nostavat esiin konsessiivisen efektin käsitteen, jolla he tarkoittavat sitä, että hahmo on pidettävä (ja ehkä ihailtavakin) vioistaan huolimatta, esimerkkinä Jack Sparrow.

James Scott Bellin mukaan pidettävä hahmo tekee kivoja asioita, jotka tekevät hänestä pidettävän. Hän huolehtii muista, tekee palveluksia, on älykäs keskusteluissa tai epäitsekäs.

Pidettävyyteen voisi katsoa liittyvän myös identifioitumisen. Lukijan on samaistuttava päähenkilöön ja tunnettava empatiaa tätä kohtaan, jotta häntä kiinnostaisi lukea hahmon seikkailuista. Mitä sellaista päähenkilö tekee tai ajattelee, mikä saa hänet vaikuttamaan samaistuttavalta, samanlaiselta kuin useimmat ihmiset? Pidettävät hahmot eivät siis missään nimessä ole täydellisiä, sillä meissä kaikissa on virheemme.

Bellin mukaan lukija voidaan saada sympatisoimaan päähenkilöä muutamalla eri tavalla: 1. Sankari voidaan panna aluksi pinteeseen, 2. hahmo voi joutua kohtaamaan onnettomuuden, 3. hahmo voi olla alakynnessä tai 4. hahmo näytetään haavoittuvaisena. Bell korostaa juonessakin päähenkilön taistelua kuolemaa vastaan, oli se sitten fyysinen, professuaalinen tai psyykkinen. Ja tässä taistelussa tärkeää on hahmon tahdonvoima, joka sekin tekee hahmosta osaltaan pidettävän tai ihailtavankin. Lukijan on luotava tunneside päähenkilöön ja oltava huolissaan tämän kohtalosta.

Kiinnostavuus

Hahmon on oltava paitsi pidettävä myös kiinnostava, ja hänellä on oltava päämääriä: haluja, tavoitteita ja tarpeita, joita varten hänen on opittava jotain.

Bellin mukaan konflikti on tärkeää: hahmot, jotka pääsevät eteenpäin ilman konflikteja ja ovat varmoja itsestään ja kaikesta, eivät ole kovin kiinnostavia. Ehkä kliseinen mutta tässä kohtaa muistettava sanonta onkin, että rohkeus ei ole sitä, että ei pelkää, vaan sitä, että toimii pelostaan huolimatta.

Kertomisen sijasta näyttämisen voi myös nähdä lisäävän kiinnostavuutta, jos ei hahmojen niin tarinan. Hahmojen ei kerrota tuntevan tunteita vaan käyttäytyvän tunteiden vallassa, esimerkiksi lyövän nyrkillä pöytään vihaisena "olemisen" sijasta.

Kiinnostavat hahmot eivät ole litteitä vaan moniulotteisia, kompleksisia ja inhimillisen ristiriitaisiakin. Rimmon-Kenan esitteli 80-luvulla kolmen muuttujan kuvausmallin, jonka muuttujat ovat: kompleksisuus, kehitys ja tietoisuuden kuvauksen aste. Jatkumon toisessa päässä ovat pyöreät, kompleksiset hahmot ja toisessa stereotyyppiset, karikatyristiset tai allegoriset litteät hahmot. Tietoisuuden kuvauksen aste liittyy siihen, kerrotaanko hahmosta pelkästään ulkoa vai myös sisältä päin. Siksi päähenkilöä (etenkin minä-kertojaa) pidetään usein kompleksisimpana, syvällisimpänä ja täyteläisimpänä hahmona.

Allegoriset hahmot rakentuvat yhden piirteen varaan, eikä hahmossa ole ristiriitoja. Karikatyyri-hahmolla voi olla muitakin piirteitä, mutta yksi piirre on hallitseva. "Tyyppi" edustaa oikeammin kokonaista ihmisryhmää kuin vain yhtä hahmoa.

Henkilöhahmosta voi tehdä kiinnostavamman myös paljastamalla hänen puoliaan vähitellen, kerros kerrokselta. Lukija pääsee tällöin yllättymään!

Muistettavuus

Bellin mielestä muistettavuuteen tai mieleenpainuvuuteen hahmoissa vaikuttavat esimerkiksi ennalta-arvaamattomuus, hahmon intohimot, ristiriidat, menneisyyden haavat, neuvokkuus (resourcefulness), rohkeus ("gutsiness") ja syy, jonka puolesta hahmo taistelee. Moni näistäkin piirteistä tuo mieleen Katniss Everdeenin. 

Kiinnostavuuden lisäksi hahmon kehitys ja kasvu voivat vaikuttaa myös hahmon muistettavuuteen. Tai ainakin tarinan?

Bellin mukaan ei myöskään kannata nojata jaotteluun hahmo- ja juonivetoisista kirjoista, sillä parhaat ja ehkä myös muistettavimmat tarinat ovat molempia.

LOCK

James Scott Bell esittelee "LOCK"-systeemin, jonka avulla kirjaan saa suunniteltua aina toimivan juonen. LOCK liittyy monilta osin myös hahmoihin.

L niin kuin lead eli päähenkilö, jonka on oltava vetoava, jotta lukija haluaa seurata hänen seikkailuaan loppuun asti.

O niin kuin objektiivi, jollainen päähenkilöllä täytyy olla. Mitä hän tavoittelee? Objektiivin avulla tarinan saa liikkumaan eteenpäin.

C niin kuin confrontation eli yhteenotto tai vastakkainasettelu. Kaikki ei voi käydä päähenkilölle liian helposti, tai tarina ei ole kiinnostava. Lukijat haluavat huolestua! Mikä tai kuka päähenkilöllä on vastassa, eli mikä tai kuka on antagonisti? Pitää myös muistaa, ettei "pahiksesta" kannata tehdä kliseistä.

K niin kuin knockout ending eli tyrmäävä lopetus. Bellin mukaan "kaupallisen fiktion" lukijat haluavat tietää lopussa, kuka voitti ja kuka hävisi. "Kirjallinen romaani" (literary novel, eli ne kirjat, jotka yleensä voittavat palkintoja) voi olla lopultaan monitulkintaisempi. 

Kirjoitan lopuista lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

Hahmojen kolme päätyyppiä

1. Sankari eli positiivinen päähenkilö on varmasti yleisin päähenkilötyyppi

2. Negatiivinen päähenkilö, esimerkiksi Saituri, jonka lukijat olettavat muuttuvan tarinan myötä positiivisemmaksi

3. Antisankarista tulee itselleni ensimmäisenä mieleen Deadpool, mutta Bell antaa esimerkiksi Rickin Casablancassa. Antisankarit voivat olla itsekkäitä ja monella tapaa viallisia ja pahismaisia, mutta he päätyvät tekemään päätöksen yhteiseksi hyväksi. Uskoisin, että Vacklinin ja Rosenvallin esittelemä konsessiivinen efekti pätee usein juuri antisankarien kohdalla.

Elävät hahmot

Bellin mukaan hahmoja voi luoda kahdella tapaa (kuten tarinoita muutenkin). 1. Dossier-menetelmässä suunnitellaan hahmojen taustat ja piirteet läpikotaisin, ja hahmoille saatetaan kirjoittaa jopa pienimuotoiset omaelämäkerrat. 2. "Discovery"-taktiikkaa käyttämällä hahmoja ei juurikaan suunnitella, vaan hahmoista opitaan kirjoittamalla. Näitä kumpaakin tapaa voi vuorotella ja yhdistellä, ja niistä voi löytää itselleen sopivimman kirjoitustyylin.

Hahmojen on oltava erilaisia keskenään. Kaikki eivät voi kuulostaa ja näyttää samalta sekä olla lähes samannimisiä. Usein neuvotaan välttämään samalla alkukirjaimella alkavia nimiä, mutta mielestäni tämä riippuu vähän myös siitä, missä kohtaa tarinaa jokin hahmo esitellään ja onko kyseessä eläin vai ihminen.

Hahmojen suhteista voi tehdä itselleen taulukon, jossa on kaikkien hahmojen nimet kahteen kertaan pysty- ja vaaka-suunnassa niin, että jokaisen hahmon risteyskohdassa on tilaa näiden kahden hahmon suhteille kummankin hahmon näkökulmasta. Sekava selitys, mutta kuva alla!

Psykologinen näkökulma hahmojen luomiseen

Psykoterapeutti ja kirjoitusopastaja Rachel Ballon tarjoaa kirjassaan Breathing Life Into Your Characters psykologisen näkökulman hahmojen luomiseen. Jos syvällisempi psykologinen katsaus hahmojen luomiseen innostaa, kannattaa teos hankkia omaan tutkailuun.

Sisältä ulos

Ballonin mukaan hahmoja luodessa ei kannata aina turvautua valtavaan määrään taustatietoa tai yrittää luoda hahmoja ulkoa päin vaan ennemmin sisältä: tunteista, intohimoista, psykologiasta ja visioista. Kaikki merkityksellinen kirjoittaminen yhdistyy kirjoittajan sisäiseen maailmaan. Jotta hahmo erottuisi muista, siihen on pantava sydämensä ja sielunsa. Anna itsesi olla myös haavoittuvainen, vastaanottavainen ja avoin riskeille. Kirjoittaja voi ammentaa tiedostamattomasta, tukahdutetuista muistoista ja unista. Ballon neuvoo myös luottamaan "mahanpohja"-tunteisiin. Kun hahmoista kirjoittaa tiedostamattaan, täynnä inspiraatiota, mielikuvitusta ja tunnetta, niistä tulee dramaattisempia. Ballon ei neuvo kirjoittamaan siitä, mistä tietää, vaan siitä, mitä tuntee.

Harjoitus: Muistele tapahtumaa, joka aiheutti sinulle voimakkaita tunteita. Rentoudu, ja sen jälkeen ala kirjoittaa preesensissä, ensimmäisessä persoonassa ja käyttäen erilaisia aistikuvauksia. 

Menneisyyden haamut

Kaikilla mielenkiintoisilla hahmoilla on taustatarina. (Kirjat kun harvoin onneksi alkavat hahmon syntymästä.) Päätä, kuka on tarinasi päähenkilö ja mikä on hänen taustansa. Mitä hän tavoittelee, ja miten hän muuttuu matkan varrella? Ballon neuvoo hakemaan inspiraatiota omasta elämästä. Sitten hahmolle voi suunnitella fyysiset piirteet: pituus, paino, hiustyyli, silmien väri... Miten hahmo kävelee, puhuu, hymyilee? Mitä piirteitä hän tarvitsee rooliinsa tarinassa? Fyysisten ominaisuuksien jälkeen suunnitellaan sosiaaliset ja emotionaaliset ominaisuudet. Mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu? Miten hän reagoi stressaaviin tilanteisiin?

Ballon vertaa taustatarinan luomista terapiaistuntoon. Ennen kuin hahmoista alkaa kirjoittaa, pitäisi jo tietää, mitä sisäisiä konflikteja tai ulkoisia ongelmia hahmoilla on ratkaistavanaan sekä millainen hahmon tausta on. Hahmot eivät synny tyhjiössä. Kun hahmolla on sisäisiä motivaatioita, hänen teoistaan tulee realistisempia ja hahmosta samalla syvällisempi. Taustatarinasta voi selvitä osia dialogissa, kerronnassa, sisäisessä monologissa tai takaumissa.

Harjoitus: Muistele jotakin perhetapahtumaa, ja kirjoita siitä 15 min ensimmäisessä persoonassa preesensissä taas käyttäen viittä eri aistia. Onko kyseessä perheillallinen vai pyhäpäivä? Kuinka vanha olit? Saako pätkästä ideoita kirjaa varten?

Motivaatio

Ballonin mukaan hahmojen kehittyminen ei ole mahdollista ilman hahmojen motivaatioita, joita ohjaavat heidän taustansa ja jotka puolestaan ohjaavat heidän tekojaan. Motiivit voivat olla tiedostamattomia, ja jokainen hahmo voi reagoida samoihin motiiveihin eri tavoin. Jos kirjoittaja keskittyy liikaa juoneen miettimättä hahmojen motiiveja, hahmoista tulee epäuskottavia ja ristiriitaisesti käyttäytyviä. Välillä motiiveja on hankala kirjoittaa auki. Huomasin itse yhtä novellia kirjoittaessani, että pohdin jokaisen hahmon motiiveja, mutta en kirjoittanut niitä lukijoille yhtä selvästi näkyviin.

Hahmo voi sanoa yhtä ja tehdä toista, koska hän salaa sisäisesti onkin rakastunut johonkuhun tai sittenkin vihainen tai kateellinen jostakin. Jos vaikka Elli on salaa ihastunut työkaveriinsa Peppiin ja haluaa voittaa työpaikan leikkimielisen kisan, jonka palkintona on lomamatka voittajalle ja tämän valitsemalle työntekijälle (älkää kysykö, keksin tätä ihan lonkalta!:D), ihastus on sisäistä motivaatiota, jota Elli ei välttämättä itsekään tiedosta, ja voitonhalu ulkoista motivaatiota, joka selviää lukijoillekin tavoitteena. Kaikki motivaatio liittyy kuitenkin jotenkin tunteisiin.

Motivaatiot eivät voi olla ristiriidassa hahmon taustan kanssa. Motivaatioiden kohdalla tärkein kysymys on: "Miksi?" Ballon antaa tässä kohtaa esimerkiksi Maslow'n tarvehierarkian, jota en ole aiemmin tajunnut pohtia hahmojen luonnissa. 

Vähemmän sinua

Vaikka Ballon neuvookin ammentamaan paljon itsestään, hahmot eivät voi olla kaikki kirjoittajan täydellisiä kopioita. Sitä paitsi se oma elämä ei välttämättä monia muita kiinnostakaan. Ballonin mukaan itsestään kirjoittaminen toimii muistelmissa mutta ei fiktiivisissä kertomuksissa. Fiktio antaa vapautta: oman tarinansa voi kirjoittaa erilaiselle hahmolle kuin itse on tai omanlaiselle hahmolle voi kirjoittaa erilaisen tarinan.

On tavallaan ristiriitaista, että yhtäältä pitäisi kirjoittaa siitä, minkä tuntee, mutta toisaalta fiktiossa ei kannattaisi olla liikaa itseä. Ballon vetoaa perusteluissaan luovuuteen: kirjoittaja leikkii jumalaa, joka luo oman universuminsa. 

"You need to use yourself as the creative source from which you'll write your story because you are the only person with your unique abilities. You'll need to draw upon your life experiences, your emotional world, and your own psychology to make your story fresh and original. At this moment you have hundreds of stories inside of you, enough to write for a lifetime. After all, there is nobody else in the world exactly like you, and nobody but you can write the story you want to tell. However, that doesn't mean you should write exactly what happened." (s. 50 - 51.)

Monissa hahmoissa, niin hyvissä kuin pahoissakin, voi hyödyntää omia piirteitään. Metodinäyttelyn lisäksi voidaan puhua metodikirjoittamisesta, jossa kirjoitetaan omista kokemuksista. Ballonin mukaan kaikissa hahmoissa on kirjoittajaa. Itse kirjoitan usein tietoisestikin "pahiksia" omien negatiivisten tunteideni pohjalta. Tekeillä olevassa romaanissani yksi hahmoista perustuu pelkooni siitä, että kaikki ihmiset muuttuisivat menestyksen myötä itsekeskeisemmiksi, ennen kaikkea pelkooni siitä, että itse muuttuisin sellaiseksi. Tarkoitus-romaanissani yksi hahmo edusti masennusta, toinen toksista maskuliinisuutta. Ballon nimeää joukon arkkityyppejä ja haastaa lukijat etsimään niiden piirteitä itsestään: viisas vanha ihminen, pikkuvanha lapsi, femme fatale, hunk, amazon, noita, seinäruusu, diktaattori, kapinallinen, big shot, madonna, uhri, pikku prinssi/prinsessa, people-pleaser, pelle, perfektionisti, soturi, pelastaja, pygmalion, marttyyri, kriitikko, tuomari ja haavoittuvainen lapsi. Auts.

Tosielämän ihmisiä voi käyttää hahmojen inspiraationa. Tai ehkä se on välttämätöntäkin. Ballonin mukaan sukupuolia tai yksityiskohtia ei tarvitse liiemmin stressata, sillä ilkeimmät ihmiset eivät useinkaan tunnista itseään hahmokuvauksista (ongelmahan ei ole heissä, vaan muissa).

Protagonistilla ja antagonistilla voi olla erilaisia arvoja ja uskomuksia. Usein kirjoittajat haluavat kirjoittaa heille tärkeistä asioista, joten päähenkilön arvot muistuttavat usein kirjoittajan arvoja, esim. luonnonsuojelu. Törmäsin jokin aika sitten blogiin, jossa on käsitelty arvoja lyhyesti mutta monipuolisesti.

Ballon muistuttaa myös, että samoin kuin meillä oikeilla ihmisillä, myös fiktiivisillä hahmoilla on negatiivinen sisäinen ääni välillä äänessä. Siis se, joka sanoo, että ei sinusta ole tähän, luovuta jo. Tämän negatiivisen äänen voittaminen voi olla osa hahmon kasvua, samoin kuin se voi olla osa oikean ihmisen kasvua. Hukuta tuo inhottava ääni positiivisiin lauseisiin. Sinä pystyt siihen!

Hahmojen psykologia 

Hahmojen psykologiassa tärkeää on pohtia kirjoittajan omaa psykologiaansa, sillä hahmot tulevat kirjoittajasta ja ovat osa kirjoittajaa.

"Having taught thousands of writers, I have seen some of the most talented writers never succeed, not because of lack of ability, but because of lack of confidence or self-worth." (s. 68)

Kirjoittamiseen voi suhtautua terapiana, koska siten hahmojen psykologiaan pureutuu syvemmin ja niitä ei kirjoita vain ulkoisin keinoin. Kirjoittajat joutuvat tutkailemaan paljon itseään: kuka olen ja miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn? Hyvistä kirjoittajista voisi tulla hyviä psykologeja.

Parhaimmat hahmot eivät ole vain yhtä tyyppiä, vaan heissä on monia erilaisia piirteitä tai kerroksia. Jokainen hahmojen kerros vertautuu kirjoittajan omiin erilaisiin piirteisiin. Meillä kaikilla on julkinen ja yksityinen minä, jotka voivat toisinaan joutua konfliktiin keskenään. Ballon neuvoo, ettei koskaan kannata sanoa: "Hahmoni ei ikinä varastaisi", vaan kannattaa ajatella, mikä määrä epätoivoa tai painetta hahmoon täytyisi kohdistua, että hän varastaisi.

Hahmoilla on erilaisia motivaatioita ja sisäisiä kamppailuja, jotka johtuvat heidän erilaisista psykologioistaan.

Pahikset

Millaiset pahikset ovat yleensä kiinnostavimpia? Eivät ainakaan ne stereotyyppisimmät ja kliseisimmät. Uskottavalla ja mielenkiintoisella pahiksella on monia eri puolia, eikä häntä oikeastaan tekisi mieli sanoa "pahikseksi" suomalaisittain. "Antagonisti" ei kuitenkaan ajaisi samaa asiaa, sillä antagonisti voi olla "hyvis", esimerkiksi poliisi, joka jahtaa varas-protagonistia.

Pahistenkin kohdalla on mietittävä, miksi hän antautui varjoille tai astui pimeyden puolelle. Pahisten varjoisia puolia voi rakentaa miettimällä omia negatiivisia ajatuksia tai tekoja. Toisaalta ympäröivä yhteiskunta kannattaa myös muistaa.

"As a creator of villains, you want to become a partner with your dark side and learn to create such releases for your dark side and those of your readers. You do this by becoming aware of darker feelings of which you are often ashamed. Accept them as part of your being, rather than pushing them down inside. It's okay to have dark feelings; in fact it's part of being human." (s. 86.)

 Pahikset jäävät mustavalkoisiksi, ellei heillä ole sisäistä motivaatiota. Ballon nostaa myös esiin iänikuisen kysymyksen "nurture or nature?" eli voiko joku olla synnynnäisesti tai aivokemioidensa takia paha, vai johtuuko pahuus kasvatuksesta ja kokemuksista? Näitä kysymyksiä voi miettiä pahis-hahmoja luodessaan.

Kun hyviksestä tulee pahis edes hetkellisesti, olen huomannut, että monesti tämä muutos tehdään liian nopeasti. Mielenkiintoisimpia ovat minusta ne hyvis-pahikset ja pahis-hyvikset, joiden kanssa joutuu pidempään arvailemaan, kumpaan hahmon kanssa päädytään. Toisaalta pidän myös lapsenomaisesti siitä, että joissakin sarjoissa, kuten muistaakseni Avatar — The Last Airbenderissä, pahiksista tulee lopulta aina hyviksiä.

Tunnetta peliin

"Emotions should be the lifeblood of your characters and stories. Without emotional characters you are writing about events, but you're not drawing in audience. You should create emotional characters so your reader will become so emotionally involved with them, he'll forget he's reading a book, seeing a play, or viewing a film." (s. 104.)

Ballon neuvoo omaksumaan ja sallimaan itselleen omia tunteitaan, jotta tunteista kirjoittaminen onnistuisi.  Överiksi ei kannata kuitenkaan vetää, ellei halua kirjoittaa saippuaoopperoita.

Joitakin ihmisiä rangaistaan lapsena vihaisuudesta tai surullisuudesta, ja tämä voi vaikuttaa siihen, että tunteet ovat hautautuneina unholaan vielä aikuisenakin. Kirjoittaessaan hahmoja tällaiset ihmiset saattavat kirjoittaa vain ulkoisia konflikteja ja kylmiä, tunteettomia hahmoja.

Perustunteita ovat suru, ilo, viha, pelko, inho ja hämmästys. Ballon käyttää vain neljää perustunnetta: sad, bad, mad ja glad. Muita tunteita ovat esimerkiksi toivo, rakkaus, yllättyneisyys, rauhallisuus, kiitollisuus, tyytyväisyys, inspiraatio, uteliaisuus, innostuneisuus, anteeksianto, leikkisyys, häpeä, huoli, katumus, sääli, raivo, yksinäisyys, kateus, epäilys, epätoivo ja levottomuus. Ihmisillä voi usein olla ristiriitaisia tunteita samaan aikaan, ja osa tunteista voi näkyä ulos, osa ei. Monet kompleksisemmat tunteet sisältävät perustunteita, esimerkiksi mustasukkaisuus sisältää usein riittämättömyyden tunnetta, pelkoa kumppanin menetyksestä, kateutta, vihaa, surua tai yksinäisyyttä. Minulle on ollut hyödyllistä miettiä, mitä oikeastaan tunnen, kun tunnen jotain tunnetta. 

Oikeastaan on vaikea miettiä edes, mitä tunnen, kun tunnen vihaa. Kuumuutta kehossa, sumeutta ajatuksissa? Lyhytpinnaisuutta, jonka johdosta kaikki muukin menee pieleen: suodatinpussi on väärin kahvinkeittimessä tai jokin tärkeä esine menee rikki hosumisen takia? Vaikeimpia ovat ne tukahdutetut tunteet, joita ei itsekään tiedosta.

Hahmon matkaan kuuluu oleellisena yleensä emotionaalinen kasvu. Se, että hän oppii huomaamaan tukahdutettuja tunteita tai suhtautumaan terveellisemmin johonkin asiaan, esimerkiksi tuntemaan kateuden lisäksi yhä enenevissä määrin kiitollisuutta tai myötätuntoa.

Konfliktit: defenssit ja naamiot

Ilman konfliktia ei ole tarinaa eikä hahmon motivaatiota, haluja tai epätoivoa. Ulkoisen konfliktin lisäksi parhaat hahmot kokevat emotionaalisia konflikteja, genrestä riippumatta. Emotionaalisia konflikteja voi luoda esimerkiksi asettamalla hahmon tavoitteen eteen esteitä.

Konfliktin tyyppejä ovat esimerkiksi: 

1. Hahmo itseään vastaan, jossa hahmo toimii tietäen, ettei hänen toimintansa ole hänelle hyväksi. Hetkellinen nautinto vie voiton tai hahmo ei pääse yli "fataalista viastaan", esimerkiksi pelosta, vallanhalusta tai itsesäälistä.
2. Hahmo luontoa vastaan, jossa luonto (luonnonvoima tai -mullistus) estää hahmoa saavuttamasta tavoitettaan. Tämä konfliktityyppi on tyypillinen toimintaelokuville, kuten Alienille, Jurassic Parkille tai Apinoiden planeetalle. Usein on kyse elämästä ja kuolemasta.
3. Hahmo toista hahmoa vastaan, joka on suosituin konfliktityyppi. Siinä toinen hahmo estää päähahmoa saavuttamasta tavoitettaan.

Sisäiset konfliktit usein kumpuavat turhautumisesta. Hahmot reagoivat konflikteihin eri tavoin. Tyypillisesti reaktiot jaetaan fight or flight -tyyppisiin eli taistelemiseen tai pakenemiseen.

Ballon luettelee myös erilaisia konfliktikaavoja: 1. double-approach -konflikteissa hahmo valitsee kahden tavoitteen väliltä, 2. double-avoidant -konflikteissa valitaan kahden negatiivisen tavoitteen väliltä ja 3. approach-avoidant -konflikteissa valitaan tavoite, jonka uskotaan olevan miellyttävä mutta joka paljastuu myöhemmin kärsimystä aiheuttavaksi.

Defenssit ovat tapoja reagoida konflikteihin. Kompensaatiossa hahmo pyrkii perfektionismiin, koska haluaa kompensoida heikkouksia (jotka voivat olla todellisia tai kuviteltuja). Konversiossa pelko ottaa vallan, eikä hahmo saa fyysisesti tai psyykkisesti toimittua sen takia. Kieltämisessä konfliktiin ei suoraan reagoida vaan käsitellään sen sijaan vähemmän kivuliaita ongelmia. Identifikaatiossa itsetunto (sense of self) häviää, ja hahmo alkaa identifioida itseään niihin, joilla on valtaa tai kontrolli. Projektiossa hahmo siirtää eli projisoi omia tunteitaan tai piirteitään toiseen henkilöön. Repressiossa hahmo tukahduttaa tunteensa. Suppressiossa hahmo pyrkii kontrolloimaan tunteitaan. "Undoing"-defenssillä hahmo yrittää korvata tekemänsä pahan esimerkiksi lahjoilla tai teoilla. Defenssejä voi hakea eri lähteistä lukemattomia määriä.

Naamiot suojaavat ihmisiä tunteiltaan. Hahmot ottavat naamionsa pois välillä kohdatessaan konflikteja ja näyttävät tunteensa. Tällaisia kohtauksia voi olla hankala kirjoittaa, koska meillä kaikilla on omat naamiomme, joita on hankala riisua ja joiden alta on hankala löytää voimakkaimpia tunteitamme.

Perheet: salaisuuksia, myyttejä ja valheita

Perheet jaetaan yleensä toimiviin ja toimimattomiin (dysfunctional). Funktionaalisissa perheissä kommunikoidaan avoimesti ja terveellisesti, ja niissä on jaetut arvot ja uskomukset. Jäsenet tukevat ja rakastavat toisiaan. Toimimattomissa perheissä on vähemmän vapautta, ja vanhemmat kontrolloivat enemmän. Toimimattomuus koskettaa kaikkia perheen jäseniä.

Jos päätät kirjoittaa dysfunktionaalisesta perheestä, mieti, miksi siitä tuli toimimaton. Kuoleman tai avioeron takia? Alkoholismin tai riippuvuuksien takia? Väkivallan takia? Millaisia salaisuuksia heillä on? Miten paljastat synkät salaisuudet? Lopussa vai keskellä, suoraan vai vihjaamalla?

Minkälaisia sääntöjä tai uskomuksia perheessä on? Entä arvoja tai perinteitä?

Oikeita ihmisiä: sairauksia ja ongelmia

"At some time in their lives, many individuals suffer from some type of emotional disturbance, such as a bout of depression, an anxiety attack, or a bad case of nerves. Just to be alive in today's world is to be vulnerable to emotional distress and the personal stress of daily living. Your fictional characters should reflect what is happening in your society and in your culture. It's all part of being human, part of the human condition." (s. 187.)

Erilaisiin sairauksiin, diagnooseihin ja ongelmiin kannattaa tutustua kunnolla, ennen kuin niistä kirjoittaa. Tämä voi koskea ihan vaikka vain erilaisia fobioita, joita hahmoilla on. Puhumattakaan traumoista (liittyen vaikka fyysiseen, henkiseen tai seksuaaliseen väkivaltaan), neuroottisuudesta, persoonallisuushäiriöistä, psykopatiasta, ahdistuksesta, masennuksesta, syömishäiriöistä tai psykoottisuudesta.

Ballon käsittelee näitä häiriöitä ja sairauksia lyhyesti kirjassaan, mutta niistä kannattaa lukea kunnolla, jos aikoo niistä kirjoittaa kirjaansa.

Pysyviä vaikutelmia: kehonkieli, dialogi ja subteksti

Hahmojen luonteet vaikuttavat heidän kehonkieleensä, jolla kerrotaan enemmän kuin mitä dialogissa sanotaan. Olkapäiden kohauttelut, sormien napsuttelut ja huulien puristaminen yhteen välittävät tunteita lukijoille ja toisaalta muille hahmoillekin. 

Hahmot voivat myös toimia "minän eri tasoilla":

1. julkinen minä sisältää kaiken sen, jonka hahmo kommunikoi maailmalle, jäävuoren huippu.
2. yksityinen minä on hahmon henkilökohtainen maailma, jota he voivat paljastaa esimerkiksi pelästyessään. Hahmot voivat myös piilottaa sisäisiä tunteitaan ja esittää.
3. fantasia-minä sisältää unelmat, painajaiset ja fantasiat.
4. ideaali minä kaipaa täydellisyyttä: viisautta, kauneutta, rikkauksia?

Nämä tasot antavat hahmoille kompleksisuutta, ja niistä voi ammentaa materiaalia sisäisiin ristiriitoihin.

Hahmojen tulee kuulostaa dialogissa erilaisilta. Ballon neuvoo miettimään adjektiivia tai adverbia jokaiselle hahmolle, esimerkiksi "ylimielinen". Sitten tämän hahmon repliikit kirjoitetaan ylimielisen kuuloisiksi.

Subtekstissä on kyse siitä, mitä dialogissa ei suoraan sanota. Käsittelin dialogia ja subtekstiä jo aiemmassa postauksessani.

Sisäiset monologit lisäävät intimiteettiä ja välittömyyttä fiktioon. Niiden avulla lukijat ymmärtävät paremmin hahmoa siltä osin, miten muut hahmot eivät häntä ymmärrä. Sisäiset monologit ovat yksityisiä. Niitä ei kuitenkaan kannta käyttää liikaa.

Eleet, ilmeet ja oikut ovat tärkeitä hahmojen kehonkielessä. Myös hiljaisuudella on paikkansa, ja se voi olla voimakkaampaa kuin pitkät puheet. Kehonkielellä voi paljastaa hahmon valehtelevan tai olevan stressaantunut.

Goodreadsissä tällä kirjalla on sinertävä kansi, mutta tämännäköinen versio löytyi lähikirjastostani. Suosittelen luoville kirjoittajille! :) 

Entä olisiko hahmossasi ainesta kirjasarjan päähahmoksi? Lukijat rakastuivat Sherlock Holmesiin niinkin paljon, että halusivat Doylen herättävän tämän henkiin kuolleista.

Bellin mukaan sarjaan riittävän hahmon on oltava 1. uniikki, 2. taidokas, 3. hieman kapinallinen, 4. haavoittuva ainakin joiltakin osin ja 5. pidettävä (ainakin jos haetaan muistettavaa sarjahahmoa).