Kerronnan monet mahdollisuudet

Kaikki oppivat yläkoulussa, että kirjoissa voi olla minäkertoja tai kolmannen persoonan kertoja, joka on usein kaikkitietävä. Kerrontaa valittaessa vaihtoehtoja on kuitenkin paljon, ja kaikilla eri kerronnan tyypeillä on omat puolensa.

Tietokirjallisuudessa kirjoittajan ääni voi kuulua minä-kertojan avulla, mutta myös kolmannen persoonan kertojan käyttö on mahdollista etenkin elämäkerroissa ja mikrokertomuksissa. Tietokirjojen kertomuksellisuudesta voi lukea uudesta Kertomuksen keinoin -kirjasta, jota löytyy ilahduttavan paljon kirjastoista ja e-kirjastoista. Kirjasta on painunut mieleeni erityisesti Satokankaan väitöskirjatutkimukseen kuuluva artikkeli, jossa on katkelma Virus-kirjasta. Mikrokertomuksessa näytetään lähes kaunokirjallisen kerronnallisuuden keinoin rabiesvirukselle altistuminen ja viruksen oireet. Vahvat kuvaukset, kuten "Sylki valui hänen suupielistään" ja "Naisen kasvot kouristelivat kaameasta irvistyksestä toiseen" ovat painuneet mieleeni. Kerronnallisuudella voidaan havainnollistaa, sillä esimerkiksi fysiikkaa popularisoivissa kirjoissa ajatuskoe-kertomukset ovat tyypillisiä.

Writing Creative Nonfiction -Audible-kurssilla mainittiin tietokirjailijan kolmanneksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi free indirect discourse eli vapaa epäsuora kerronta. Ideana oli kurssilla se, että luovassa tietokirjoittamisessa on toisinaan hankala tasapainotella sen välillä, että kerrotut asiat olisivat totta ja samalla kiinnostavasti kerrottu. Ehkä tästä syystä auto- ja biofiktio on niin houkuttelevaa kirjoittajille. Tietokirjailija ei voi väittää, että kertomuksen päähenkilö (eli siis tämän reaalimaailman esikuva) olisi sanonut tai ajatellut jotain, jos ei oikeasti tiedetä, että näin tämä on sanonut tai ajatellut. Tietokirjailija voi kuitenkin arvella, miltä tietyt tilanteet voisivat tuntua, mutta arvelut ja spekulaatiot täytyy tuoda selkeästi esiin.

Vapaa epäsuora kerronta on luova kompromissi minä-kerronnan ja kolmannen persoonan kerronnan väliltä. Siinä kerrotaan päähenkilön ajatuksista ja tuntemuksista niin, ettei erikseen sanota tämän ajattelevan näin. Jane Austen on tunnettu tällaisesta kerronnasta, kuten Pride and Prejudicen kappaleessa 44 (s. 183—184). 

"As for Elizabeth, her thoughts were at Pemberley this evening more than the last; and the evening, though as it passed it seemed long, was not long enough to determine her feelings towards one in that mansion; and she lay awake two whole hours endeavouring to make them out. She certainly did not hate him. No; hatred had vanished long ago, and she had almost as long been ashamed of ever feeling a dislike against him, that could be so called. The respect created by the conviction of his valuable qualities, though at first unwillingly admitted, had for some time ceased to be repugnant to her feeling; and it was now heightened into somewhat of a friendlier nature, by the testimony so highly in his favour, and bringing forward his disposition in so amiable a light, which yesterday had produced. But above all, above respect and esteem, there was a motive within her of goodwill which could not be overlooked. It was gratitude; gratitude, not merely for having once loved her, but for loving her still well enough to forgive all the petulance and acrimony of her manner in rejecting him, and all the unjust accusations accompanying her rejection."

Kappaleen alussa kuvaillaan Elizabethin ajatuksia ja tunteita: her thoughts, her feelings. Austenin romaanin kertoja on epäilemättä kaikkitietävä, sillä se tietää toisinaan asioita, joita hahmot eivät (vielä) tiedä. Lauseen "She certainly did not hate him" jälkeen tapahtuu jotain jännää. Yhtäkkiä lauseet kuulostavat Elizabethin ajatuksilta, vaikka hän ajatteli -tyyppiset johtolauseet ovat pudonneet matkasta. Ei, viha oli kadonnut kauan sitten. Vapaalla epäsuoralla kerronnalla voidaan implikoida jonkun ajatuksia sanomatta, että tämä ajattelee niin. Taito voi olla hankala oppia yhtä hyvin kuin Austen sen taitaa, ja lisäksi tällaisen kerronnan käyttämistä tietokirjoissa täytyy pohtia. Mielestäni lukijalle ei saa edes implikoida jotain, joka on aivan täysin valheellista. Mutta jää kirjoittajan pohdittavaksi, missä tällainen raja menee.

Kaunokirjallisuudessa kirjoittajalla on vapaammat kädet. Ja pääsenkin tässä kohtaa hieromaan käsiäni yhteen, koska kaunokirjallisuuden kertojilla on mielenkiintoisia etuja, joista en malta olla kertomatta! Kaunokirjallisuuden minä-kertoja voi nimittäin olla epäluotettava. Tietokirjallisuudessa tällainen ei tietenkään kävisi päinsä. Vai kävisikö?

Minä-kertojalla voidaan luoda voimakas ensivaikutelma. Edgar Allan Poen kauhunovellissa The Tell-Tale Heart (1843) on minä-kertoja, joka alkaa heti aluksi lähestulkoon kiistelemään lukijan kanssa vakuuttaakseen tämän omasta järkevyydestään ja selväpäisyydestään:

"True! — nervous — very, very dreadfully nervous I had been and am; but why will you say that I am mad? The disease had sharpened my senses — not destroyed — not dulled them. Above all was the sense of hearing acute. I heard all things in the heaven and in the earth. I heard many things in hell. How, then, am I mad? Hearken! and observe how healthily — how calmly I can tell you the whole story."

On huomattava, miten visuaalisestikin sekava kyseinen aloitus on. Huuto- ja kysymysmerkkejä, ajatusviivoja, italistointiakin. Parit lainausmerkit kruunaisivat tekstin levottomuuden.

Professori Timothy Spurgin kuvailee Poen kerrontaa Audiblen kurssilla The Art of Reading osuvasti, sillä vaikka kertoja kuulostaakin aivan sekopäältä, hänen tarinansa vangitsee lukijan kuuntelemaan. Tilanne muistuttaa "hullua" bussissa, jonka toivoisi istuvan mahdollisimman kauan itsestä, mutta kun tämä alkaa puhua kissastaan tai äänistä päässään, hänen juttujaan ei voi olla kuuntelematta. Ja ne saattavat olla mielenkiintoisimmat sanat, mitä sinä päivänä edes kuulee!

Lukijan täytyy keskittyä minä-kertojaan saadakseen kiinni, minkälaisen vaikutelman kirjailija on yrittänyt kerronnalla hahmosta tehdä. Lisäksi keskittymistä vaaditaan, jotta kertoja saataisiin kiinni epäluotettavuudesta. Jane Austeninkin kerronta vaihtelee kaikkitietävän kertojan ja hahmojen ajatuskerronnan välillä, ja jälkimmäisessä kerronnassa voi olla "virheitä", jotka selviävät lukijalle tarinan myötä.

Kaikkitietävä kertoja taas voi kertoa hahmosta enemmän sellaista, mitä hahmo ei voisi itsestään kertoa. Esimerkiksi hahmon kuolemasta tai ylipäätään objektiivisemmin hahmon toiminnasta. Lukija voi nojata nojatuolissaan taakse ja luottaa siihen, että kaikkitietävä kertoja johdattelee lukijan kädestä pitäen tarinan läpi ja paljastaa kaiken aikanaan. Kaikkitietävään kertojaan voi siis luottaa.

Aloittelijoita varoitetaan monesti vaihtelemasta kertojaa. Harkittu kerronnalla leikittely ja kertojan vaihtelu on kuitenkin mielenkiintoista, ja sillä voi helposti luoda jonkinlaista metatarinaa tai symboliikkaa.   Esimerkiksi Pirkko Saision autofiktiivisessa teoksessa Pienin yhteinen jaettava (1998) kerronta vaihtelee. Muistaakseni melko alussa on kohtaus, jossa pieni Pirkko-niminen tyttö kirjoittaa ja totuttelee sanaan hän. Tämä on tärkeä osa hänen matkaansa tarinankertojaksi. Myös Leena Majander-Reenpään tuoreessa muistelmateoksessa Kirjatyttö: Kustantajaelämää (2021) kerronta vaihtelee: usein kertoja on minä, mutta toisinaan kerrotaan vaikkapa saparopäisestä Leenasta. Tässä kirjassa kerronta voi vaihdella jopa saman kappaleen sisällä.

Kerronta voi olla kuvailevaa tai tiivistävää. Kaunokirjallisuudessa ohjeistetaan mieluiten näyttämään kertomisen sijaan, ja tämän oppii harjoittelemalla. Miten voisi mielenkiintoisesti näyttää hahmon tunnetilat kertomatta niitä? Myös kerronnan tempoa voi harjoitella; kirjoitanko hätäisesti vai turhankin viipyilevästi? Pilkkomalla pidempiä lauseita ja nivomalla lyhyitä yhteen tempoa voi muuttaa, samoin kuin karsimalla yksityiskohtia haluamistaan paikoista. 

Kuva: Ena Marinkovic (pexels.com)