Kustantamovierailu

Kävimme eilen WSOY:llä kustantamovierailulla. Kirjahyllyjä ja eri-ikäisiä kirjoja täynnä olevassa kokoushuoneessa tuli erittäin kotoisa olo. En malttanut olla kuvittelematta itseäni kustannustoimittajaksi, joka pääsisi joka päivä pyörimään niin hienoissa tiloissa ja hypistelemään kirjoja, joiden toimittamiseen on päässyt itse vaikuttamaan. Vierailu liittyi elämäkerta-kurssiin, joten puhuimme enimmäkseen elämäkerroista, ehkä hieman laajemmin muustakin tietokirjallisuudesta. Tuntui, että opin paljon, vaikka toisaalta mikään tieto ei tuntunut liian oudolta tai uudelta. 

Juttelimme esimerkiksi äänikirjoista ja siitä, miten ne ovat muuttaneet kirja-alaa. Etenkin elämäkerrat saatetaan mieluusti kuunnella, jos kirja löytyy elämäkerran kohteen lukemana, eli tärkeää nykyään on saada tietokirjoistakin äänikirjaversio.

Elämäkertoja kirjoitetaan nykyään erilaisista ihmisistä eikä esimerkiksi enää niin paljon poliitikoista tai vain "suurmiehistä", kuten ennen. Elämäntarinan kiinnostavuus on se, mikä vaikuttaa kustannuspäätökseen, eikä niinkään se, kuinka suuri julkkis joku on.

Suomalaiset elämäkerrat menestyvät Suomessa parhaiten, osittain ainakin sen takia, ettei media oikein tartu käännettyihin elämäkertoihin. Vain todella isojen julkkisten käännetyt elämäkerrat siis menestyvät Suomessa. Lisäksi käännösoikeuksien mukana ei välttämättä saada oikeutta äänikirjaan, mikä voi syödä menestystä paljonkin. Mietin myös, minkä verran näissäkin vaikuttaa se, että äänikirjan lukija ei voi käännetyssä kirjassa olla enää elämäkerran kohde, jos tämä ei osaa suomea. Kuuntelin itse Michelle ja Barack Obaman elämäkerrat heidän lukeminaan, samoin kuin Trevor Noahin ja Diane Guerreron.

Pohdiskelin myös sitä, miten monet elämäkerrat tai edes osittain elämäkerralliset teokset tuntuvat nykyään olevan pitkälti selviytymistarinoita. Ääntä ei anneta enää vain "suurmiehille" vaan tavallisille tai marginaaliinkin aiemmin jätetyille ihmisille. Kunhan tarinassa on jotain, mikä lukijoita voisi kiinnostaa. Itselleni tärkeää on etenkin tuo äänen ja tilan antaminen, mutta se ei ole onneksi nykyään kovin ristiriidassa yleisen kiinnostavuuden kanssa. Kustantajan täytyy tietysti miettiä, mikä myy, koska muuten kustantamo ei kovin kauan pysyisi pystyssä.

Paikalla olleet kustannustoimittaja ja kustantaja osasivat antaa paljon hyviä vinkkejä yllä mainittujenkin seikkojen lisäksi. Olin pohdiskellut etukäteen, minkä verran WSOY:n tietokirjallisuuden kustannustoimittajan tehtäviin kuuluu faktantarkistus tai edes epäily. Törmäsin nimittäin vähän aikaa sitten kysymykseen "Mitä kustannustoimittaja tekee?", tai ennemmin sen vastaukseen. Siinä korostettiin ensin, mitä kustannustoimittaja ei tee: "Kustannustoimittaja ei ole faktantarkistaja. Kirjailija vastaa itse asiavirheistään ja sisältöjensä paikkansapitävyydestä. Jos kirjassa on asiavirhe, se on aina kirjailijan vika, ei kustannustoimittajan." (eioototta.fi) 

Näin vahva vastuunjaon ja faktojen tarkistamattomuuden korostaminen hämmensi minua, sillä useimpien kustantamoiden työhaastatteluissa on korostunut tietokirjallisuuden kustannustoimittajan tietojen ja taitojen osalta yleissivistys ja tehtävien osalta käsikirjoituksessa annettujen tietojen epäily, jota tuon Ei oo totta -sivuston vastauksessa ei mainittu lainkaan. Faktat voi aina tarkistuttaa kirjailijalla, mutta epäily kuuluu kustannustoimittajan työhön. WSOY:nkin kustannustoimittaja korosti epäilyä ja totesi myös, että nykyään faktantarkistus on usein niin nopeaa, että miksipä sitä ei tekisi! Toki hänkin sanoi, että jos kirjaan jää jokin asiavirhe, jota ei kukaan kustannustoimittajista, editoijista sun muista ole tajunnut epäillä, tiedon suhteen on luotettu kirjailijaan. WSOY:n kustannustoimittaja ei osoitellut sormella syyttävästi tai sanonut, että vastuu olisi aina täysin kirjailijalla, mutta rivien välistä voi lukea, että kirjailijallakin tietysti sitä vastuuta on. Mutta kustannustoimittajankin tulee pyrkiä siihen, että kirjassa on mahdollisimman vähän asiavirheitä, joten vastuuta on hieman molemmilla. 

Toisaalta Ei oo totta -sivustolla tuohon kysymykseen vastannut tyyppi on itse tietokirjailija (Katleena Kortesuo) eikä siis ole toiminut itse kustannustoimittajana, eli hän ei vieritä vastuuta itseltään kustannustoimittajalle vaan ennemmin itselleen. Kysymys ja vastaus eivät siis ehkä olleet tarkoitettuja kustannustoimittajuudesta haaveileville vaan lähinnä (tuleville) tietokirjailijoille, joiden ehkä kannattaakin ajatella hieman karkeistaen juuri näin päin.

Vinkkeinä kustantaja ja kustannustoimittaja antoivat kustannustoimittajan hommista haaveileville ensinnäkin sen, että kannattaa tehdä freelancer-töitä, jotta saisi jalkaa oven väliin ja kytköksiä kustantamoon. Monet kustantamot hyödyntävät freelancer-oikolukijoita, vaikka näin ei erikseen sivulla mainittaisi, eli avointa hakemusta kehiin! Oikolukijan hommia ilmeisesti kuitenkin riittää. Werner Söderström Osakeyhtiöllä on oma rekrytointiportaali, jota kautta sähköpostiosoitetta ei varmaankaan levitetä kustannustoimittajille. Luulen siis, että freelanceriydestään kannattaisi ilmoittaa suoraan kustannuspäälliköille. WSOY:n kustannustoimittaja oli itse toiminut ensin kääntäjänä ja sitten ajautunut kustannustoimittajaksi, eli muitakin reittejä pitkin voi päästä luomaan suhteita.

Freekku-juttujen lisäksi kustantaja nosti esille, että ennen ei ollut mahdollista opiskella tietokirjallisuutta. Nyt kun tietokirjallisuutta voi opiskella, sitä todellakin kannattaa lukea, jos siis haluaa juuri tietokirjallisuuden puolelle kustannustoimittajaksi. Tietokirjallisuutta voi opiskella kuka tahansa, eli se on samaan aikaan suomen kielen erikoisala ja samalla oma alansa. Sen kursseja on joskus myös avoimen kautta opiskeltavissa. Toivoisin, että kevään supermielenkiintoiset tietokirjallisuuden kurssit tulisivat nekin avoimeen, koska itse valmistun jo tänä vuonna. Esimerkiksi Tutkimustiedon yleistajuistaminen -kurssi järjestetään huhti—toukokuussa.

Monet kustannustoimittajat, joille olen päässyt puhumaan, ovat tuntuneet jotenkin ajautuvan ammattiinsa, eivätkä he mitenkään suunnitelleet sinne pääsemistä. Vaikka harjoittelupaikan löytäminen ilman kokemusta tuntuukin täysin mahdottomalta, on tavallaan voimauttavaa ajatella, että alalle voisi päätyä puolivahingossa. Ensin hetken aikaa oikolukijan tai toimittajan hommia. Luulisi siis, että alalle on paljon mahdollisempi joskus päästä, kun on jo suunnitellut sitä ja sinne tosissaan haluaa! Mutta kaikki aikanaan.

Yliopisto-opiskelijoiden sähköpostista muuten löytyy Karvin kysely opetuspedagogiikan tilasta, ja kyselyyn voi vastata vielä tänään. Siinä oli kysymyksiä harjoitteluista ja opintojen yhteyksistä työelämään. En tiedä, missä muualla voisi vaikuttaa harjoitteluun liittyviin asioihin, joten mainitsin kyselyssä, että mielestäni harjoittelutukea ei pitäisi myöntää ainakaan yhtä paljon opiskelijoille, joilla on jo työkokemusta ja jotka ansaitsisivat siis ihan kunnon palkan. He heikentävät kaikkien humanistien työllistymistä, kun he mahdollistavat sen, että yritykset palkkaavat kokeneita minimipalkoilla ja vielä yliopiston tuella, jonka tarkoitus olisi edistää työelämäkokemattomien opiskelijoiden työllistymistä. Kokemusta on toki hankala mitata, mutta uskon, että tähänkin ongelmaan löytyisi edes jonkunlaisia ratkaisuja. (Esim jos harjoittelutukea varten yliopiston pitäisi nähdä, millaisella hakemuksella harjoitteluun on haettu, siitä voisi tsekata, onko opiskelija mainostanut itseään jo vankan kokemuksen omaavaksi vai onko tuelle oikeasti tarvetta. Hakemuksen voisi pyytää yritykseltä, enkä jaksa uskoa, että moni yritys olisi valmis huijaamaan yliopistoa yhdessä opiskelijan kanssa niin, että opiskelija lähettäisi yritykselle kaksi hakemusta, joista toinen menisi yliopistolle.)

Vierailu innosti minua kovasti, ja yritän kyllä saada aikaiseksi kysellä jotakuta kustannustoimittajaa informaatiohaastatteluun, koska kustannustoimittajalta saadut vastaukset tuntuivat antavan paljon motivaatiota ja eväitä tuleviin työnhakuihin.

Toivottavasti tästä on iloa ja hyötyä muillekin!

Kuva: Ricardo Esquivel (pexels.com)