Pohdintoja kirja-alan suunnista
Olin juuri Suomalaisen Kirjakaupan työhaastattelussa, ja pääsin hyödyntämään tietokirjallisuuden opintojeni kautta kerryttämääni tietämystä kirja-alasta. Kirjakauppojen on epäilty 2000-luvun alussa muuttuvan esimerkiksi kahviloiksi. Kirjojen logistiikka, jakelu ja myynti on helpompaa ja halvempaa varastolta melko suoraan (verkosta kirjan tilanneelle) ostajalle, kirjakauppaan ei mahdu kovin paljon kirjoja, eivätkä ihmiset enää juuri käy fyysisissä kirjakaupoissa. Paitsi silloin, kun he etsivät lahjaa jollekulle ja kaipaavat myyjän asiantuntemusta.
Kirjakahvilat eivät ole kaiketi kovin hyvin menestyneet, eikä pääkaupunkiseudullakaan taida olla enää kovin montaa kirjakahvilaa. Kirjakaupat ovat kuitenkin keksineet alkaa myydä askartelu- ja lahjatuotteita kirjojen lisäksi ja järjestää liikkeissä esiintymisiä ja julkkareita. Kirjastotkin ovat nykyään kaikenlaiselle muullekin toiminnalle kuin kirjojen lainaamiselle: paitsi pelien ja musiikin lainaamiselle myös esimerkiksi tulostamiselle, tietokoneen käyttämiselle ja muulle toiminnalle. Yllätyin kuitenkin astellessani Kampin Suomalaiseen Kirjakauppaan, kun heti ensimmäisenä näin kosmetiikkaa ja suklaata. Niiden sijoittelu ei ollut mielivaltaista; ne on asetettu niin, että kirjoja lukemattomatkin ihmiset astuisivat kauppaan. Me kirjoja lukevat kun menemme sinne muutenkin.
Lapsille ostetaan edelleen fyysisiä kirjoja. Lasten kasvavista näyttöajoista onkin oltu huolissaan. Vielä ei ole täysin selvää, millaisia vaikutuksia sillä on vaikkapa kehitykselle, jos lapsi tuijottaa näyttöä 10 tai 14 tuntia päivässä. Ennen luultiin, että kirjojenkin lukeminen pilaa silmät. Todellisuudessa liian vähäinen valon määrä voi jostain syystä vaikuttaa kasvuhormoniin ja lapsen silmiin niin, että ne jatkavat kasvamista liian pitkään, ja näköä pitää korjata laseilla (lisää MinuteEarthin videolla). Vaikka emme paljon näyttöajan vaikutuksista vielä tiedä, korona-ajan Zoom-luennot opettivat monelle, miten paljon helpompaa on tehdä vähän muita asioita samalla kun "kuuntelee" luentoa. Hoidetaan lapsia, siivotaan ja laitetaan ruokaa. Selataan nettiä. Lähiluennoillakin ajatukset saattavat tietysti karkailla. Olen kuitenkin huomannut Zoom-luentojen ja äänikirjojen lisänneen multitäskäilyäni ja sitä, etten keskity enää kunnolla luentoihin tai äänikirjoihin. Siis vaikka en edes tekisi muuta samalla! Kuuntelin äsken junassa historian kurssia, ja aloin kuuntelemisen sijaan pohtia, miten hassussa kohtaa englannin kielen sanassa Constantinople (Konstantinopoli) on paino suomenkieliseen sanaan verrattuna.
Käväisin tänään myös kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelman tiedotustilanteessa, vaikka en olekaan kyseisessä maisteriohjelmassa (kutsussa kerrottiin tilaisuuden sopivan ohjelman opinnoista ja uranäkymistä kiinnostuneille, ja sitäpä olenkin!). Tilaisuudessa kustannustoimittajana toiminut Urpu Strellman pohti, että ennen kustannustoimittajana oli leppoisampaa työskennellä, mutta nykyään, kun kustannustoimittajia on vähemmän ja hommia silti paljon, nämä hukkuvat hommiin. Työnkuvakin on muuttunut. Yliopistonlehtori Vesa Haapalan mukaan monet kustannustoimittajat ovat yhä enemmän tuottajia, joten opiskelijajärjestöjen tapahtumatuotantokokemuksesta on hyötyä. Suomen kielen opiskelijoiden Tekstityö-kurssilla toteuttamista haastatteluista Tekstin alalla -blogissa eräs postaus kertoo kustannustoimittaja Ville Halosesta, jonka mukaan parempi nimitys hänen työlleen olisi projektipäällikkö.
Kustantamot eivät siis tunnu karsivan menoja niinkään kirjojen painamisesta vaan palkoista. On tietysti kiva, että kirjoja tehdään edelleen paljon. Painokset ovat pienentyneet, mutta (eri) kirjoja painetaan enemmän. Ostajilla on enemmän valinnanvaraa, ja kirjojen tarpeisiin pyritään vastaamaan. Mutta miten hyvin tässä onnistutaan, jos painoksia joudutaan edelleen makuloimaan? Jos kirjoja ei menisi niin paljon hukkaan, ehkä kustantamoilla voisi olla varaa palkata enemmän kustannustoimittajia.
Monissa kirja-alaa koskevissa kirjoissa 2000-luvun alusta tai 2010-luvulta on ennusteltu kirja-alan siirtyvän tarvepainotteisemmaksi. Toki kontekstina voi pitää viime vuosisataa tai erityisesti vielä aiempia vuosisatoja, jolloin ihmiset ostivat, mitä painettiin eikä toisin päin. Kustantamot päättivät, mikä on laadukasta, ja ihmiset uskoivat. Nyt makuja on monia, eikä viihdekirjallisuus ole enää "roskaa". Kustantamoiden jälkeä kritisoidaan avoimesti. Ala on jokseenkin demokratisoitunut, ja elämme yltäkylläisyyden aikaa. Tarjontaa on valtavasti, eikä vain kirjoja vaan myös musiikkia, elokuvia ja sarjoja.
Vaikka kustantamoja nyt kiinnostaa kansankin tahto, ei kansalaisilta juurikaan kysellä toiveita tai tarpeita. Tarvepainatusta on lähinnä omakustanteiden puolella. Kirjalleen voi hakea vaikka mesenaatteja eli joukkorahoitusta, ja kirjaa voi sitten painaa mesenaateille eikä hirveästi sen enempää. Tarvepainattaminen on yleistynyt myös täysin erityyppisten esineiden kuin kirjojen tapauksissa, kuten mukien tai t-paitojen. Missä kohtaa kustantamot alkavat siirtyä tarvepainatukseen, vaikkapa kyselemällä etukäteen (edes ei-sitovasti) ihmisten kiinnostusta eri teoksia kohtaan? Painoksen kokoa ei tarvitsisi heittää oman valistuneen arvauksen mukaan, vaan sen voisi suhteuttaa yläpeukkujen määrään sivustolla.
Kirja-ala on ollut jo jonkin aikaa perustavanlaatuisen muutoksen alla, ja muutoksia on varmasti vielä paljon edessä. Täytyy painottaa, että muutos ei ole aina huono asia. Kirja-alan toimijoiden täytyisi vain pohtia parhaita tapoja suhtautua ja varautua muutokseen, esimerkiksi juuri tarvepainatuksen kautta. Markkinointipuoli korostuu nykyään kirja-alalla, ja siinäkin voisivat uudet tuulet puhallella. Fyysisiä kirjoja voitaisiin markkinoida sen kautta, että ne jäävät perinnöksi ja ikuisesti omaksi, tai että niistä saattaa oppia paremmin, kun ne vaativat keskittymistä enemmän kuin äänikirjat.
Entä kirjojen arvonlisäverot? Suomessa kirjojen alvit ovat korkeammalla kuin Ruotsissa tai Norjassa, joissa on kai ajateltu, että tiedon tulisi olla saatavilla mahdollisimman monelle. Toisaalta iso osa kirjallisuudesta ehkä onkin lähinnä viihdettä tai jotain ylimääräistä. Ruoasta ja muistakin pakollisista menoista maksetaan veroa. Mutta kirja-alan tilanteen muuttuessa voi tulla tärkeäksi pohtia, onko veroista enemmän haittaa paitsi kirjataloudelle myös ehkä koko Suomen taloudelle kirja-alan työpaikkojen ja kirjojen myynnin vähetessä.
Vuosia sitten kirjojen jakelemista ilmaiseksi puollettiin juurikin syyllä, että mahdollisimman monella tulisi olla vapaa pääsy kirjallisuuteen ja tietoon muutenkin kuin kirjastojen kautta. Nyt tällainen ajattelu ei ole aivan yhtä yleistä, vaikka omassakin tuttavapiirissäni on joitakin piratismin ystäviä. Ei ole kuitenkaan mitenkään helppo tasapainotella näiden välillä, siis että yhtäältä vähävaraisillakin tulisi olla oikeus tietoon ja toisaalta kirjailijoiden tulisi tietenkin saada edes jonkinlainen korvaus tekemästään työstä. Hieman samanlaisia pohdintoja on esitetty esimerkiksi lääkepatenteista. Jos joku voi tehdä saman lääkkeen halvemmalla, miksi patentti tulisi sallia. Toisaalta keksittäisiinkö lääkkeitä enää yhtä innolla, jos niiden avulla ei voisi tehdä hetken aikaa paljon rahaa?
Vaikka emme turhaan ylireagoisi ja hössöttäisi kirja-alan kuolemasta tai lukutaidon ja suomen kielen täydellisestä rappeutumisesta (kuten on tehty jo monesti melko kaukaisessa historiassakin), kannattaa silti olla edes hiukan huolissaan. Tai jos ei huolissaan, niin ainakin valppaana. Muutos voi yllättää, jos siihen ei ole varautunut. Ja selän takana huomaamatta kasvanut muutos voi olla suuri. Kielen hyvinvoinninkin kohdalla ollaan usein eniten huolissaan siitä, jos ihmiset eivät ole lainkaan huolissaan.
Mitä ajatuksia kirja-alan tulevaisuus teissä herättää? Mihin suuntaan olemme menossa, ja missä tilanteessa olemme 10 vuoden päästä? Ovatko kirjakaupat silloin askartelukauppoja, kirjastot lainastoja ja paperi lähinnä nostalginen pala menneisyyttä? Onko kirjallisuus noussut uuteen loistoon, kun äänikirjoja voi kuunnella missä tahansa, vai ovatko ammattikirjailijat luovuttaneet kirjojensa julkaisemisen kanssa, kun äänikirjoilla ei itseä saati perhettä elätetä?
Vaikka emme voi estää maailman muuttumista, voimme ehkäistä kirja-alan totaalista kaatumista. Kuvassa Johanna Venhon Syyskirja, Vanessa Springoran Suostumus, Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta, Ina Mikkolan Valtakirjani, Mirjami Hamelinin ja Satu Rämön Kynä, Gummeruksen kokoelma Minna Canthin teoksia, Juno Dawsonin Mallikappale ja Ulla-Maija Paavilaisen Rohkeudella Elina Gustafsson.
Kommentit
Lähetä kommentti