Dialogi

Dialogi on todella tärkeä osa kirjaa. Niin lukijat kuin kustantamojen työntekijätkin kiinnittävät erityisen paljon huomiota juuri dialogiin. Välillä lukiessani väsyneenä saatan zone outtailla melko paljon, mutta dialogi herättää minut taas keskittymään kirjaan.

Dialogi kannattaa aloittaa heti ensimmäisellä sivulla tai viimeistään jollakin ensimmäisistä muutamista sivuista. Siitä näkee, että kirjoittaja aikoo kirjoittaa kohtauksiakin eikä vain kuvailua tai päähenkilön päänsisäistä pohdintaa.

Dialogi ei ole erillinen osa kirjaa, ja sanatkin ovat toimintaa. Tähän kohtaan sopii dialogi-sanan etymologia: sanojen kautta (dia 'kautta', logos 'sana'). Ympäristöä, ajatuksia ja tunteita voi siis kuvailla myös dialogissa. Saman asian voi kertoa eri tavoin. Dialogi on yksi tapa viedä tapahtumia eteenpäin. Hahmoilla on aina jokin agenda ja päämäärä, joita voi tuoda esiin nimenomaan dialogissa. Kirjoittajan kannattaa tsekata, että joka kohtauksessa hänelle on selvää, mitä nämä agendat ja päämäärät ovat.

Monissa kirjoissa ja sarjoissa on melko ennalta arvattavia dialogeja. Viihdytin viime vuonna tuttaviani, kun katselimme Daredeviliä tai The Dropoutia, ja arvasin tulevat vuorosanoja sanasta sanaan ja samalla äänenpainolla. Minusta on välillä tuntunut, että käsikirjoituksella on vain yksi suunta. Ja se on tylsää. Piristävää vaihtelua on ollut The Old Man -sarja, jonka vuorosanoja arvaan vain sellaisissa kohdissa, joissa oikein mitään muuta ei voi vastata kuin vaikkapa "Ei". Toisaalta joskus liian yllättävä dialogi voi syödä dialogin ja hahmojen uskottavuutta. Kirjoissa dialogin ennalta-arvattavuus ei häiritse minua yhtä paljon kuin sarjoissa.

Dialogin tulee olla yhtä aikaa kiinnostavaa, jännittävää ja toisinaan syvällistäkin. Sen tulee kertoa hahmoista oleellisia puolia. Mieleenpainuvimmat keskustelut kirjoissa ovat yleensä sellaisia, joissa joku hahmoista sanoo jotain todella viisasta tai hauskaa. Sitaattimateriaalia ovat juuri sellaiset keskustelunpätkät, joissa kuvataan jotain kaikille tuttua ja ajatonta uudella tavalla, osuvasti tai mielenkiintoisesti.

Usein kirjoitusoppaissa korostetaan dialogin konflikteja, sillä ne ovat yksi tapa tehdä dialogista yllättävämpää ja kiinnostavampaa. Vacklin kirjoittaa Käsikirjoittamisen taito -kirjan Dialogi ja subteksti -luvussa: "Jos keskusteluun ei sisälly konfliktia, se on turhaa" (s. 111). James Scott Bell antaa How to Write Best-Selling Fiction -kirjassa esimerkkejä tylsistä dialoginpätkistä ja siitä, miten niistä saa kiinnostavampia konfliktien ja vastakohtien avulla.

"Wanna go to the store?"

"Okay."

Tällaista arkikeskustelumme monesti on, mutta se ei ole kovin kiinnostavaa. Seuraavassa muunnoksessa ei ole vielä juurikaan konfliktia, mutta se on jo paljon yllättävämpi. Bell kuvailee sitä "off-kill"-vastaukseksi.

"Wanna go to the store?"

"Your wife called me yesterday."

Konfliktintäyteisempi on seuraava esimerkki.

"Wanna go to the store?"

"Shut your fat mouth."

Vaihtoehtoja on paljon. Yksi keino tehdä dialogista kiinnostavampaa on huumori.

"Wanna go to the store?"

"Okay."

"Why aren't you wearing pants?"

Konfliktin lisäksi dialogiin voi rakentaa jännitteitä, kuten ehkä yllä oleva "Vaimosi soitti minulle eilen" -vastaus hieman tekee. Esimerkiksi keskeyttäminen luo jännitettä. Bell huomauttaa, että keskeyttämisessä ei tule käyttää kolmea pistettä vaan ajatusviivaa. Kolme pistettä on hänen mukaansa sitä varten, kun ääni haipuu hiljalleen kuulumattomiin. Ajatusviiva tuntuu jännitteisemmältä, joten pitääpä omasta kässäristäni yksi tai kaksi kohtaa korjata.

Meinasin aluksi kirjoittaa hahmoista ja dialogista yhden postauksen, sillä niitä on vaikea erottaa. Mutta minulla on liikaa asiaa kummastakin. Hahmoihin liittyviä dialogissa tärkeitä asioita on esimerkiksi se, että hahmot eivät saisi kaikki kuulostaa täysin samalta. Hahmoilla on kaikilla omat äänensä, joita kirjoittaja voi selvittää "haastattelemalla" hahmojaan. Ääniä voi hakea vapaalla kirjoittamisella erillisiin tiedostoihin, ja heitä kuunnellessaan kirjoittajalle saattaa selvitä, mistä he ovat kotoisin tai mitä synkkiä salaisuuksia heillä on.

Hahmojen ja dialogin murrekokeiluja varten suosittelen suomen kielen opiskelijoille Suomi kieliyhteisönä (SOK2) -kurssilta tuttua Suomea ennen ja nyt -kirjaa. Sitä on Kaisa-kirjastossa kasapäin. Se on tosin vanha, vuodelta 1994. Booky.fi:ssä on vuoden 2005 painos melkein neljällä kympillä. Kirjassa on selkeästi eroteltuna Suomen murrealueita ja kielenpiirteitä, jotka ovat tyypillisiä mikä millekin alueelle, niin laajemmassa kuin kapeammassakin kuvassa. Lukujen lopussa on myös kielinäytteitä. 

Murteista ei kannattane ottaa liikaa stressiä, ja yleensä suositellaan kirjoittamaan enimmäkseen niistä murteista, jotka tuntee parhaiten. Tietyllä alueella asuvankin ihmisen kieli voi olla täysin omanlainen. Kummitätini on Oulusta, ja hampaidenpesu on hänelle himmuhammujen pesua. Tämä on vain isäni perheen omaa kielikikkailua, ja esimerkiksi Google löytää himmuhammulla tasan 0 tulosta. Satakunnan alueella taas mokkapalat ovat masaliisoja, mikä huvitti minua ja eksääni joskus.

Vacklinin mukaan dialogin kohdalla yleisin virhe on ylikirjoittaminen, ja dialogia on ehkä mahdotontakin kirjoittaa ensimmäisellä kerralla tiiviiksi. Bellin mukaan dialogia voi joutua hiomaan muillakin tavoin kuin karsimalla fluffia eli höttöä, esim. yllä mainitut yllättävyyden, konflitkin ja vastakohtien lisääminen. Fluffista esimerkkinä hän antaa keskustelunalun:

"You're always doing that."

"I am? I don't mean to."

Arkikeskusteluissamme usein kaiutamme aiempaa vuoroa, mutta kirjoissa sitä ei tarvitse tehdä. Pätkä toimii siis paremmin, jos siitä karsii pois kysymyksen I am? 

Bellin mukaan dialogiin saattaa myös joutua lisäämään jotain, sillä yllättävyyttä ja kiinnostavuutta voi lisätä tarkentaminen. Esimerkiksi sanan auto sijaan voi kertoa, millainen auto on kyseessä. Sen voi tietysti kertoa vain yhdelläkin sanalla. Bell antaa esimerkiksi Seinfeldin jakson Serenity Now, jossa Elainea iskee useampi juutalainen mies. Sen sijaan, että Elaine sanoisi: "Every Jewish man is hitting on me" hän sanoo: "Well, something's goin' on here, 'cause every able-bodied Israelite in the county is driving pretty strong to the hoop." Aina vähempi ei ole parempi!

Joitakin aina välillä yllättää se, että tietokirjoissa dialogin täytyy olla totta. Siis myös elämäkerroissa. Esimerkiksi muistelmateoksessa Kirjatyttö: Kustantajaelämää oli pätkiä keskusteluista, jotka Leena Majander-Reenpää oli tallettanut päiväkirjaansa. On kirjoja, jotka etsivät paikkaansa tieto- ja kaunokirjallisuuden rajalta ja joissa dialogi on väritetympää, mutta sellaiset kirjat, jotka sisältävät keksittyjä dialogeja, eivät oikeasti kuuluisi tietokirjallisuuden piiriin.

Kuva tehty Canvalla. Bell muistuttaa, ettei huutomerkkejä kannata liikakäyttää dialogissa.

Loppuun pienenä sivuhuomiona hahmojen sekoittumisesta kirjailijaan. Jos muistan oikein, Stephen King kirjoitti kirjassaan Kirjoittamisesta dialogin rehellisyydestä ja mainitsi, että joskus henkilöhahmon sanoja voidaan olettaa kirjailijan suuhun sopiviksi sanoiksi, esimerkiksi jos hahmot kiroilevat tai ovat rasistisia. Suhtauduin tähän epäilevästi, mutta joulun alla luin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) -kirjaa. Alussa molemmat miespuoliset hahmot tytöttelevät naispuolista tutkijaa. Aloin miettiä, mitä tämä kertoo kirjailijasta, etenkin kun kirja on julkaistu jo 18 vuotta sitten, jolloin tytöttely ei ollut ihan yhtä tuomittua kuin nykyään. 

Kirjaan voi kirjoittaa rasistisia tai seksistisiä hahmoja, mutta jos sanojen tai lauseiden ongelmallisuutta ei tuoda esiin jotenkin, dialogin saattaa voida lukea niin kuin kirjailija ei pitäisi niitä ongelmallisina. Ongelmallisuuden voisi esimerkiksi tuoda esiin ihan vain sillä, että naistutkija ei hyväksyisi tytöttelyä tai että rasismia kohtaava hahmo edes ajattelisi, ettei sellainen tunnu kivalta tai ole oikein. Toki kertoo paljon kirjan maailmastakin, jos rasismi, seksismi tai väkivalta on siellä niin normalisoitu, etteivät hahmot reagoi siihen mitenkään. 

Usein tällaisia ajatuksia tulee miettineeksi etenkin, jos kyse on melko pienestä asiasta. Olisi eri asia vaikkapa huoritella kuin tytötellä. Suurempi osa ihmisistä tuomitsee huorittelun kuin tytöttelyn, joten voimakkaampaan henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan ei tarvitse ottaa kantaa. Tytöttely on sen verran pieni asia, joka kuitenkin edes vähän häiritsee monia 2020-luvun lukijoita, että se pistää miettimään asiaa enemmän. Tällaiset asiat ovat myös todella subjektiivisia, ja riippuu aina lukijasta, mihin hän kiinnittää huomionsa.