Kustannustoimittajan kirja, osa 3: Kirja artefaktina

Kustannustoimittajan kirjan (2004) kolmannessa osassa käsitellään kirjan ulkoasua, taittoa, kansia, kuvia ja painattamista.

Aiemmat postaukset löytyvät näiden linkkien takaa: Osa 1 (Kustantaminen), Osa 2 (Toimittaminen) ja Kirjan hinta.

Kirjan typografia

Markus Itkosen (2004) mukaan tavallinen lukija ei välttämättä osaa sanoa, mikä tekstin ulkoasussa häiritsee lukemista. Liian pieni kirjasinkoko huomataan herkimmin, mutta ongelma voi olla muuallakin, esimerkiksi hankalalukuisessa fontissa.

Yleisin fontti tuntuu olevan Times New Roman. Times ja Georgia ovat myös yleisiä. Monet kirjoittajat käyttävät eri fonttia kirjoittaessaan itselleen ja vaihtavat sen sitten lähettäessään tekstin eteenpäin. Hankalalukuinen fontti pakottaa keskittymään tekstiin enemmän, joten fonteilla voi myös kikkailla editoidessaan omaa tekstiään!

Kannattanee tässä kohtaa huomauttaa, että taitto tehdään kustantamossa, ellei kyseessä ole omakustanne. Ulkoasua tehtäessä kustannustoimittaja toimii graafikon ja kirjailijan välissä, eikä graafikko yleensä viesti suoraan kirjoittajalle. Käsikirjoitusta ei kannata taittaa valmiiksi lähettäessään sitä kustantamoon, vaikka osaisikin. Kustantamot haluavat usein taittamattoman tekstin fonttikoolla 12 ja rivivälillä 1,5.

"Ensimmäinen asia kirjan asua suunniteltaessa on sen muodon ja tarkan koon päättäminen." (Itkonen 2004: 222)

Muotoon ja kokoon vaikuttaa se, mitä varten teos on tehty. Sienioppaan on hyvä mahtua taskuun, mutta kotihyllyssä pysyvä kirja voi olla suurempikin, etenkin jos siinä on karttoja tai yksityiskohtaisia kuvia. 

Koon jälkeen päätetään palstakoko. Tuleeko sivulle yksi vai kaksi palstaa? Kuinka paljon jätetään marginaaleja eli vierusmittoja, ja tuleeko niihin jotakin (ns. apupalstoihin)? Tieto- ja kaunokirjalliset teokset eroavat tässä keskeisesti toisistaan.

Marginaalien kohdalla kannattaa ottaa huomioon sekin, tuleeko kirjasta kova- vai pehmeäkantinen eli sidotaanko vai nidotaanko se. Pehmeäkantisen kirjan sisämarginaaleihin kannattaa jättää enemmän tilaa, jotta kirjaa ei tarvitse taittaa niin paljon lukiessa ja kirja pysyisi parempana. Tämän neuvon huomasin muistaakseni jostain BoD:n blogiohjeista.

Kirjoissa kirjasinkoko on usein Itkosen mukaan 10–11 pistettä. Koon valintaan vaikuttaa kuitenkin kirjaintyypin x-korkeus, eli yläpidennyksettömien pienaakkosten korkeus: esim. a, e, o, u, x. Kirjasintyyppien x-korkeus voi vaihdella paljonkin. Lisäksi kirjan koko vaikuttaa, sillä pienessä kirjassa iso kirjainkoko näyttää luonnottomalta.

Luettavuudesta Itkonen nostaa vielä esille korostuskeinot. Parhaimpana tehokeinona hän pitää kursivointia. Usein kustantamoilla ja lehdillä on omat vakiintuneet tapansa, esimerkiksi henkilöiden nimet usein lihavoidaan lehdissä ensimmäisellä mainintakerralla. Teosten nimet kursivoidaan. Kielitieteessä kielenainekset kursivoitiin ja esimerkiksi käsitemetaforat esitettiin KAPITEELEIN. (En löytänyt Bloggerista kapiteeleja, joten tuossa on versaaleja pienemmällä fonttikoolla – vähän liiankin pienellä.)

Itkonen antaa myös neuvoja nimiösivujen, omistuskirjoitusten, sisällysluettelon, otsikoiden, väliotsikoiden, leipätekstin ja viitteiden muotoiluun.

Kirjan kannet

Anna Lehtosen mukaan kirjan kansien suunnittelu alkaa ulkoasupalaverilla. Ulkoasuun vaikuttavat kirjan luonne ja kohderyhmä. Palaveriin kutsutaan toimituksen lisäksi graafikot, ja siellä huomioidaan markkinointiosaston toiveet. Nykyisin voisin kuvitella, että heti alussa mietitään myös, tehdäänkö kirjasta äänikirja, sillä äänikirjan kansi on niin mikroskooppinen puhelimen näytöllä, että äänikirjalle täytyy joko tehdä erilainen kansi tai kannesta täytyy näkyä kaikki tarpeellinen vain pienestäkin kuvasta.

Lehtosen mukaan "yksityiskohtaisista kansikuvatoiveista on yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä". Tämä kannattaa muistaa kirjailijana. Helsingin kirjamessuillakin muutama kustantaja sanoi, ettei kuvittajaa kannata ehdottaa etukäteen. Etenkin jos kirjailija on kovin ehdoton, mahdollisuudet kustannussopimukseen pienentyvät.

Tietokirjoissa kansiin vaikuttavat aihepiiri ja omien huomioideni mukaan myös kohdeyleisö. Tiedekirjojen kannet ovat "tylsempiä" ja asiallisempia kuin populaarien kirjojen kannet.

Käännöskirjoissa käytetään usein alkuteoksen kansikuvaa. Ei tosin aina, esimerkiksi Peter Wohllebenin kirjalla on erilaiset kannet englanniksi ja suomeksi (Puiden salattu elämä / The Hidden Life of Trees).

Sarjan muodostavilla kirjoilla on usein yhteneväiset kannet.

"Hyvä kansi herättää tunteita. Kannen ei tarvitse olla kaunis, myös "ruma kansi" voi olla tehokas, se voi sopia juuri kyseiseen kirjaan ja olla viimeistellysti suunniteltu." (Lehtonen 2004: 258.)

"Rumasta kannesta" mieleeni tulee heti Jukka Mallisen ja Ville Hytösen Valloittava Putin -kirja (Enostone, 2022). 

Kaunokirjallisen teoksen kannen tulisi kuvata kirjan tunnelmaa eikä niinkään juonta. 

Kuva kirjassa

Marcell Maltzeff kertoo kirjan kuvista. Kirjailija tekee kuvasuunnitelman, ja kuvatoimittaja voi auttaa prosessissa heti suunnitteluvaiheessa.

Koska kirjailija on avainasemassa kuvien valinnassa, hän myös osaa parhaiten tuottaa kuvatekstit ja alt-tekstit kuville. 

Kuvat ovat kalliita, ellei kyseessä ole royalty free -kuva. Kuvien värimaailman suunnittelu ja muokkaaminen kirjaan sopivaksi vie myös aikaa. Kirjan suunnittelussa tulisi siis miettiä, ovatko kuvat tarpeen ja myisikö kirja tarpeeksi. Kuvittajien korvaukset ovat pieniä mutta taattuja, joten olisi inhottavaa, jos kirjailija saisi kirjasta vähemmän rahaa kuin kuvittaja.

Kirja painossa

Teijo Makkosen mukaan kirjapainoja oli Suomessa joskus kirjan julkaisuvuoden (2004) aikoihin yli 1300, mutta kirjoihin erikoistuneita painotaloja vain ehkä maksimissaan kymmenen. Nyt niitä on oletettavasti vähemmän.

Makkonen käsittelee esimerkiksi paperilaatuja ja hintasuhteita sekä värillisyyttä. Niistä voi halutessaan lukea lisää kirjasta, tai todennäköisesti infoa löytyy netistäkin. Paperilaatu vaikuttaa kuitenkin kirjan hintaan. (Tätä voi tutkia myös BoD:n hintalaskurilla.)

Lopuksi Makkonen vertaa kustannustoimittajaa kätilöön ja kirjailijaa synnyttäjään (sukupuolesta riippumatta). En osaa itse vielä kuvitella sitä tunnetta, kun oman kirjan ensipainos olisi omissa käsissä, mutta olen nähnyt tunteikkaita postauksia ja kuvia tilanteesta, joten eiköhän se ole taianomainen hetki!

Kustannustoimittajan kirjan kolmannesta osiosta tuli useammassakin kohtaa mieleeni kirjahistorian kurssi, jolla tutkailtiin kirjoja monesti juuri esineinä. Vesileimat ja -viivat, siirtymäsanat ja likanimiöiden historia olivat mielestäni äärimmäisen kiinnostavia tutkittavia. Millaista salapoliisintyötä kirjojen parissa voisikaan tehdä, kun tietää jotain paperiarkkien taittamisesta tai painotalojen käyttämistä papereista ja vesileimoista. Suosittelen kurssia, jos sellaisia vielä järjestetään! :)

Kuva: Ylanite Koppens (pexels.com)