Jatkuva oppiminen ja tietämättömyyden pelko

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat molemmat jatkuvaa oppimista. Kirjoista voi oppia, vaikka niissä ei olisi oikeastaan mitään itselle uutta. Vähän niin kuin ihmissuhteetkin voivat opettaa niin hyvien kuin huonojenkin kokemusten kautta, "huono" kirjakin voi opettaa. Ehkä jopa hyviä enemmän.

Olen julkaissut blogissani nyt 28 tekstiä. Luonnokset mukaan laskettuna tekstejä on 45. Olen kirjoitellut joitakin asioita ylös sellaisistakin aiheista, joista en vielä haluaisi kuitenkaan kirjoittaa kokonaista postausta. Blogin pitäminen oli helppo aloittaa kesällä, kun opintoja ei ollut samalla ja oli mahdollista käyttää tunteja päivittäin taustatyöhön ja tutkinto-opintojen ulkopuoliseen opiskeluun ja lueskeluun. En meinaa joka päivä jaksaa tutustua niihin aiheisiin, joista olen ajatellut kirjoittaa.

Toisaalta kyse ei ole vain energian ja ajan puutteesta. On kyse myös siitä, että en aina meinaa uskaltaa kirjoittaa asioista, joista tiedän jotain mutten "kaikkea" tai mielestäni tarpeeksi. Koko blogini idea on ollut kuvata matkaani kirjoittamisen ja editoinnin maailmassa, matkaani asiantuntijaksi, vaikka tuo sana onkin hirveän pelottavan ja vakavan kuuloinen. Faktahommissa-podcastissa kuvattiin osuvasti, että joskus tietokirjan kirjoittaja ei pidä itseään asiantuntijana, vaikka on tehnyt satoja tai tuhansia tunteja tausta-, tutkimus- ja kirjoitustyötä ja kirjoittanut aiheesta kokonaisen kirjan, johon ei tietysti edes mahdu kaikkein pienimmät yksityiskohdat tai kaikki tieto, joka kirjoittajalla on.

Olin vähän aikaa sitten Helsingin yliopiston Urapalveluiden työpajassa "Onnistu työhaastattelussa". Koin työpajan tarpeelliseksi, koska hakemuksiani usein kehutaan, mutta haastatteluiden jälkeen en kuitenkaan ole saanut harjoittelu- tai työpaikkaa. Työpajasta olikin valtavasti apua. Eräs ryhmäläisistä oli niinkin ihana, että hän antoi minulle ihan henkilökohtaista palautetta ja kannustusta, joka herätteli minua toden teolla. Minulla on tapana vähätellä osaamistani ja puhua itsestäni joskus turhan negatiivissävytteisesti. Hakemuksissa osaan karsia tällaiset ja hioa muotoilut positiivisemmiksi pysyen silti rehellisenä, mutta haastatteluissa en osaa kertoa itsestäni yhtä hyvin. Vinkkinä työpajassa annettiin myös kertoa suoraan, että haastattelut jännittävät. Ihmisiähän me kaikki olemme!

Nostin yhdessä harjoituksessa esiin kokemattomuuteni, toisessa harjoituksessa kerroin saaneeni graduni nopeasti valmiiksi ja lisäsin: "eikä siitä edes tullut huono!" Ennen seuraavaa työhaastattelua aion äänittää vastauksiani yleisimpiin kysymyksiin, ja kuunnella niitä kiinnittäen huomiota tapaani vähätellä osaamistani tai puhua itsestäni epäpositiivisesti. Kokemattomuudesta ei tarvitse mainita, kun tutkinnon ja osaamisen tulisi riittää. Ja gradustani tuli oikein hyvä!

Yliopistolla toisinaan tulee huonommuuden tunteita, jos ei tiedä jotain yksittäistä teoriaa tai tutkimusta. Mitä pidempään opiskelee, sitä selvemmäksi itselle tulee, ettei kukaan tiedä kaikkea. Jostain syystä juuri ja juuri lukiosta valmistuneena tunne oli toinen: "Kun lakit päähän vedettiin, kaikesta kaikki tiedettiin" (Anssi Kela: 1972). Kun olen yliopistolla napsinut kursseja sieltä täältä, etenkin filosofian puolelta, on tullut fiilis, etten tiedä oikein mistään mitään. Se jaksaa aina yllättää, miten paljon maailmassa on kiinnostavaa tietoa ja tutkimusta, josta ei ole aiemmin kuullutkaan.

Edelleen minulla meinaa olla ennakkoasenteita joitakin tieteenaloja kohtaan. Olen pitänyt historiaa ja oikeustiedettä tylsinä tieteenaloina. Yläasteen historian opettajamme oli tosi epämotivoiva. Kuuntelin kuitenkin juuri useamman historia-aiheisen Great Courses -kurssin, ja rakastuin historiaan aivan täysin! Etenkin kirjahistoria on ollut viime aikoina se juttu. Kuvaukset yliopisto-opiskelusta ennen kirjapainotaitoa huvittivat minua: luennot kuluivat siihen, kun opettaja luki kirjaa ja oppilaat kirjoittivat opettajan lukemisia sanasta sanaan. Oikeustieteen osalta luin keväällä Immateriaalioikeuden perusteet -kirjaa, ja voi sitä kiinnostavan nippelitiedon määrää. Jo se, miten teos määritellään, on mielenkiintoista. Teoksen tulee olla itsenäinen ja omaperäinen, ja nämä ovat hieman monitulkintaisia määritelmiä. Silti tätä yleisesti tiedettyä perustetta ei ole merkitty mihinkään lakiin! Käännökset ja selkomukautukset ovat jälkiperäisiä teoksia, joten niihin tarvitaan lupa alkuperäiseltä tekijältä tai tämän perikunnalta. Esimerkiksi Waltarin tai Linnan teoksia ei voida selkomukauttaa, koska lupaa ei ole saatu. Mutta parodiat ja satiirit sen sijaan ovat alkuperäisiä, itsenäisiä teoksia.

Matematiikkakin on joskus yllättävän kiinnostavaa. Kuuntelin kurssia The Joy of Numbers, jonka luennoija on tartuttavan innostunut innostunut numeroista. Kaikki luvut ovat jollain tavalla kiinnostavia; 1 on ensimmäinen kokonaisluku, 2 ensimmäinen parillinen luku, 3 on ensimmäinen alkuluku, piillä on oma juhlapäivänsä (14.3.) ja 4 lausutaan japanissa samalla lailla kuin kuolemaa merkitsevä sana. Jos jokin luku ei olisi kiinnostava, se olisi oikeastaan juuri sen takia kiinnostava, että se olisi ensimmäinen epäkiinnostava luku!

Olen pitänyt filosofiaa äärimmäisen mielenkiintoisena, ja lukenut sitä useamman kurssin. Monet kurssit ja kirjat alkavat filosofia-sanan merkityksen purkamisella: philos 'rakkaus' ja sophia 'tieto t. taito'. Silti vasta noin viidennen kurssin kohdalla pysähdyin miettimään, että filosofiassa tosiaan jahdataan tietoa, vaikka joskus sanotaan, ettei filosofiassa ole oikeita vastauksia. Mitä tieto on? Onko jokin tieteen tämänhetkinen käsitys tietoa, jos se saattaa tulevaisuudessa muuttua? Voinko sanoa, että tiedän, etten voita lotossa tänä viikonloppuna, koska voittaminen olisi niin epätodennäköistä? Tiedämmekö oikeastaan edes mitään? Tiedämmekö vain sen, mitä emme voi epäillä: että olemme, koska ajattelemme ja koska mielemme on? Epistemologia sykähdytti jo ensimmäisestä filosofian kurssista lähtien, mutta silti vasta viime viikolla tuo tiedon rakkaus pysähdytti minut. Tällä kertaa siis ennakkorakkauteni filosofiaa kohtaan koki silti yllätyksen, koska ihastuin filosofiaan jotenkin entistä enemmän.

On todella hankalaa yhtäkkiä muuttaa suhtautumista itseensä tai tapoja puhua itsestään, mutta täytyy ehkä ainakin yrittää. Joskus sanotaan, että oman osaamisen ja omien hyvien puolien vähättely on erityisen tyypillistä suomalaisille. Toivottavasti kaikki te lukijatkin, jotka tunnistatte tätä itsessänne, löydätte hyviä keinoja puuttua tällaiseen ajatteluun ja muuttaa sitä. (Saa heittää vinkkejä, jos sellaisia on!)

Yksi tapa itsevarmuuden lisäämiseen olisi varmastikin uskaltaa kirjoittaa jo niistäkin aiheista, joista en tunne tietäväni tarpeeksi. Sitä paitsi parin kirjan tai artikkelin selailu niitä varten nimenomaan lisäisi tietämystäni. Erityisesti tekijänoikeuksista kirjoittaminen tuntuu hankalalta, koska tekijänoikeuslaki on niin laaja, enkä ole oikeustieteilijä. Silti niistäkin voisi olla hyvä tietää edes jotain ja kirjoittaa siitä, mistä tietää. Dialogista ja hahmoista en ole vielä kirjoittanut, vaikka tiedänkin niistä jo paljon, mutta oppeja on ollut hankala soveltaa käytäntöön. Lisäksi tuntuu, että muutkin tietävät dialogista ja hahmojen kompleksisuudesta jo niin paljon, ettei minulla olisi tarjota tarpeeksi lukijoille. Mutta ikinä ei tiedä, keille mikäkin asia voisi tulla uutena. Ja ehkä lukijatkin voivat oppia jotain, vaikka en tarjoaisi juuri mitään uutta juuri dialogista tai hahmojen rakentamisesta.

TLDR: 

• Kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää.
• Välillä täytyy toisaalta muistuttaa itseään siitäkin, että kyllä minä osaan ja tiedän jo paljon, eikä itseään tai osaamistaan pidä vähätellä!
• Kaikissa tieteenaloissa tuntuu olevan jotain kiinnostavaa!
• Lukemalla ja kirjoittamalla oppii. <3

Kuva: Pixabay (pexels.com)