Kirjatyttö: Kustantajaelämää — Muistelmateos kirja-alasta

Luin tämänsyksyistä elämäkerta-kurssia varten Leena Majander-Reenpään teoksen Kirjatyttö: Kustantajaelämää. Valitsin kirjan kustantamotyöhaaveideni takia, tai melkeinpä tuntui, että kirja valitsi minut. Lukemani herätti myös niin paljon ajatuksia, etteivät ne olisi mahtuneet kymmenen minuutin esitelmään, joten päätin hyödyntää blogialustaani ja jakaa ajatuksiani kirjasta täällä. 

Majander-Reenpää toimi pitkään kustannusalalla ja monenlaisissa kirjallisuuteen liittyvissä luottamustehtävissä. Hän ei aikoinut kirjailijaksi, eikä hän ole toiminut kustannustoimittajana vaan kustantajana eli johtotehtävissä. Aivan uransa alussa hän toimi markkinointiassistenttina, olihan hän käynyt kauppiksen. Kustannustoimittajuus-haaveisiini en siis saanut ihan hirveän vinkkejä, mutta kirja-alasta ja kustantamoiden historiasta sekä toimintatavoista sitäkin enemmän.

Etenkin kirjan esipuhe resonoi minussa vahvasti. Omaelämäkertakirjoittaja-minällä heräsi valtavasti kysymyksiä. Majander-Reenpää kirjoittaa opintomatkastaan omaan itseen ja siitä, miten "käsikirjoitus on saanut rauhassa tehdä työtään minussa". Hän muistelee kustantamiaan muistelmakirjoja ja kirjoittajia, joita hän on rohkaissut vinteille ja kellareille vanhojen papereiden ja kuvien ääreen. "Kun muistiaan vähän tönäisee, se lähtee kummallisille kierroksille." Hän kirjoittaa myös siitä, miten kirjan perusteella elämä alkaa näyttäytyä johdonmukaisena, vaikka se ei sitä oikeasti ole. Kaikki näistä asioista kuulostivat niin tutuilta omien kirjoittamiskokemusteni takia. Heräsiköhän Majander-Reenpäälläkin tunne, että kirjoitettu elämä on ehkä liiankin johdonmukainen ja näyttää jo lähes fiktiiviseltä? Kristevaa lainasin jo terapeuttista kirjoittamista käsittelevässä tekstissäni: "a firm identity remains a fiction".

Esipuheessaan Majander-Reenpää kirjoittaa myös: "Olen kirjoittaessani joutunut pohtimaan kustantajan työn moraalia ja lojaaliuksia. Pitääkö kustantajan ajatella KGB:n kenraalin tavoin, että ammatin luonne estää muistamasta mitään. Päädyin toiseen tulokseen. Jos en itse kerro historiaani, joku toinen tulkitsee tapausten kulkua minunkin puolestani. Jokaisella on oikeus omaan kertomukseensa ja historiaansa, la storiaansa." Kustantajan työstä hän kertoo myöhemmin kirjassaan lisääkin.

Majander-Reenpää oli ennen Otavan markkinointiassistentin työtään kirjakaupassa, ensin Kallion Kirjakeskuksessa ja sitten Sokoksen kirjakaupassa. Sitäkin ennen hän oli jo saanut kokemusta kirjojen myynnistä, sillä hän oli leikkinyt sisarustensa kanssa kirjakauppaa. Hän tiesi jo nuorena haluavansa kustantajaksi ja että hänen muistelmateoksensa nimeksi tulisi Kirjatyttö. Ekonomin tutkinnon lisäksi hän hankki oikeuden opiskella kotimaista kirjallisuutta. Gradun hän teki taskukirjojen markkinoinnin kehittämisestä, sillä taskukirjat olivat hänen sydäntään lähellä. Kirjojen piti olla kaikkien saatavilla. Otavaan hän pääsi, kun hänelle vinkattiin rekrytoinnista, ja hän haki paikkaan siitä huolimatta, että tehtävään haettiin markkinointipäällikköä. Sellaista ei palkattu, vaan Majander-Reenpää.

Kirjassa nousee esille seksismi moneen otteeseen vähän kuin sivulauseessa. Markkinointiassistenttina Majander-Reenpää kuuli muun muassa olevansa huijari käyttäessään piilolinssejä, koska miehen oikeus oli tietää naisten todelliset ominaisuudet. Kerronnasta tulee tunne, että tapahtumia kuvataan niin kuin ne tapahtuivat, sillä mitään tuntemuksia tekstissä ei kuvata, eikä edes fyysisiä reaktioita, joista tunteita voisi päätellä. (Tällaisia reaktioita kuvataan tosin, kun hän on menossa takaisin Otavaan töihin. Kontrasti seksismikohtausten kuvaukseen vielä korostaa sitä, miten ikävältä työpaikalta Otava on joskus mahtanut tuntua!) Hän kuvaa ensimmäisiä päiviään Otavassa: "Todellisuus puraisi terävillä hampailla, kun maakunnan kellokas kysyi: "Kenenkäs nainen sinä Otavassa olet?" "Vihdoinkin Otavan markkinointiin saadaan joku muodollisesti pätevä, enkä tarkoita mitään tutkintoja."' Majander-Reenpään päästessä 1988 Otavan kustannusjohtajaksi sai hän toisaalta kommentteja, että vihdoin on nainen päässyt talossa sellaiseen asemaan kuin kuuluikin. Asioiden hoitaminen oli ollut ennenkin naisten vastuulla mutta johtaminen miesten. Nykyään onneksi kustantamoissa on jo enemmän naisia työntekijöinä, joten samanlaista seksismiä ei ehkä enää yhtä paljon ole, toivottavasti.

Kirjassa korostetaan kansainvälistä verkostoitumista. Puheeksi tulee myös Frankfurtin kirjamessut, mutta agentit ja foreign rights -osastot ovat nekin tärkeitä uusien kykyjen löytämisessä.

Lehdistön kanssa toimimisesta Majander-Reenpää vinkkaa, että ennen haastatteluja mietitään perimmäinen viesti. Toimittajatkin tykkäävät, kun saavat juttuunsa kärjen.

Mainitsin jo kerrontaa käsittelevässä postauksessani, että Kirjatytössä käytetään montaa erilaista kerrontatapaa. Joskus kirjatyttö palkataan tai saparopäinen Leena menee kouluun, mutta useimmiten kirjan kerronta on minä-muodossa muistelmille tyypilliseen tapaan. Ulkopuoliseen kerrontaan vaihtaminen ei silti häiritse lukijaa, ja se tuntuu perustellultakin. Mitenköhän Majander-Reenpää on sitä mielessään perustellut?

Teos on muistelmakirja. Merete Mazzarella toteaa Elämä sanoiksi -teoksessaan, että "muistelmat kertovat etupäässä ihmisistä, joita kirjoittaja on tuntenut, hänen ajastaan ja elinympäristöistään. Omaelämäkerta rajautuu kapeammin ihmisen henkilökohtaiseen kehitykseen ja voi sisältää syvää itsetutkiskelua." (s. 40-41.) Kirjatyttö ei juuri sisällä syvällistä itsetutkiskelua, vaikka kirjatytön identiteetti korostuu läpi koko kirjan. Teoksen voi nähdä Leskelä-Kärjen Toisten elämät -teoksen jaottelun mukaan ennen kaikkea elämäntyöbiografiana, mutta teoksessa on kaikkien biografian tyyppien piirteitä: psykologisen, sillä lapsuutta kuvataan teoksen alkupuolella, eksistentiaalisen, sillä teoksessa kuvataan elämänprojektia, ja kollektiivibiografian, sillä keskeinen osa teosta on kuuluminen kustantajien joukkoon. Muistelmat kirjoitetaan yleensä vanhemmalla iällä, kuten Majander-Reenpääkin teki.

Kirjan lopussa on rutkasti lähdekirjallisuutta, joka on kirjaankin merkitty partitiivissa ("Lähdekirjallisuutta"). Kaikkia elämäkertojen lähteitä ei luetteloon nimittäin merkitä, esimerkiksi päiväkirjoja, tai ehkä joitakin muita julkistamattomia teoksia. Kirjassa on otteita Majander-Reenpään päiväkirjoista. En tiedä, onko ne ihan suoraan sanasta sanaan lainattuja, vai onko niitäkin editoitu. 

Kirjan lopussa on myös monisivuinen henkilöhakemisto, mikä ei ole elämäkerroille kovin tyypillistä. Läheiset ja tutut voivat nimittäin kirjakaupassa selata ne sivut, joissa hänen nimensä mainitaan, ja jättää kirjan ostamatta, jos maininnat eivät miellytä. Majander-Reenpää on kuitenkin kertonut Helsingin Sanomissa (juttu vain tilaajille), että hän "koki velvollisuudekseen kirjoittaa muistiin alan historiaa, muttei muistelmateoksessaan halunnut olla skandalöösi tai ilkeä." (HS ja pilkkuvirheet...) Vaikka jutussa sanotaankin, ettei kirjailijoista löydä kirjasta välttämättä meheviä paljastuksia, näkisin, että kirjassa joitakin sellaisiakin on, vaikka niitä ei ole kerrottu ilkeästi. Esimerkiksi Antti Tuurin joulukukkalähetys markkinointipäällikkö Sirkka Marttiinille tai erään edesmenneen kustannuspäällikön suhde Paavo Haavikkoon, jonka kirjan (Prospero) myötä suhde paljastui myös aviomiehelle ja lapselle.

Palautuskirjeen on kirjan mukaan oltava korrekti ja katseenkestävä eikä esimerkiksi ivallinen. Tämä voi tuntua itsestään selvältä, mutta kaikille se ei selvästi sitä ole ollut. Minusta on ylipäätään hienoa, jos kustantamo lähettää tällaisiakin kirjeitä eikä vain jätä vastaamatta.

Kirjassa puhutaan paljon muista kustantajista ja kustantamoiden johtohenkilöistä. Jos tällaiset jutut kiinnostaa, kannattaa kirja ilman muuta lukea! 

Kirjassa puhutaan paljon muidenkin elämäkertojen kustantamisesta, esimerkiksi Gustav Hägglundin (Leijona ja kyyhky) ja Tarja Halosen (Yksi meistä). Julkisuudenhenkilöiden kanssa keskustelut heidän elämistään ja elämäkerroistaan ovat mielenkiintoista luettavaa!

Intertekstuaalisuus on suuressa osassa kirjassa. Lukujen nimet ovat suurelta osin tunnettujen kirjojen nimiä, kuten Naiset joita ajattelen öisin. Tekstin lomassa tietysti viitataan kirjoihin, kuten yllä mainittuihin. Tekstin seassa on myös hieman piilotetumpia viittauksia, esimerkiksi "Pirkkoa ajattelen öisin, kun mietin kuinka rohkaista ja tukea nuoria naisia heidän elämänsä valinnoissa" tai "Lenitaa ajattelen öisin, kun oma rohkeuteni horjuu..."

Lainauksessa mainitusta Pirkko Lammista sekä Leena Majander-Reenpäästä itsestäänkin tuli lämmin nuoria kannustava ja mahdollisuuksia antava kuva. Ehkä minullakin voi olla tsäänssejä kustannusalalla, jos siellä vaan on muitakin yhtä lämminsydämisiä johtajia!  

Ikinä ei tiedä, mikä on se seuraava uusi juttu. Katsomalla, mikä myi viime vuonna, voidaan saada "putiikki jotenkin pyörimään". Kun mietitään, mikä myy aina, on tuotto varmastikin varmempaa. Esimerkiksi elämäkerrat myyvät aina hyvin, mutta ei toki kenen tahansa elämäkerta. Menestyä voi kuitenkin myös aivan yllättävä kirja, jota ei olisi bestselleriksi arvannut.

Majander-Reenpää sai ystävältään ja mentoriltaan, kustannuspäällikkö Hannu Mäkelältä, kasan neuvoja, joissa piilee ehkä totuuden siemeniä mutta jotka kannattaa ottaa ripauksella huumoria:

• "Jokainen kirjailija haluaa puhua ja on kiinnostunut vain yhdestä asiasta: itsestään. Älä puhu itsestäsi, vaan kuuntele kärsivällisesti, jaksa aina kuunnella.
• Sinun kiireilläsi, huolillasi tai mielialallasi ei ole mitään merkitystä. Niele ne. Päästä väsymyksesi, suuttumuksesi, epävarmuutesi ja ajatuksesi irti vasta kun ovi kirjailijan takana on sulkeutunut. Sitten voit huutaa ja levitä seinille.
• Kun kirjailija kysyy sinulta omaa henkilökohtaista, rehellistä mielipidettäsi hänen tekstistään, valehtele. Älä koskaan sano mitä todella ajattelet, hän ei sitä unohtaisi.
• Käytä ulkopuolista lukijaa ja verhoa muutosehdotuksesi sanomalla: olet julkaissut kirjasi täällä ja sinulla on oikeus julkaista ne sellaisina kuin haluat. Mutta ehkä voisit katsoa ja miettiä olisiko näissä ehdotuksissa mitään...
• Kirjailija pelaa peliä ja tarkkailee koko ajan mitä muilla kustantajilla olisi tarjolla, mitä muualta voisi saada.
• Kotimaista kaunokirjallisuuttakin voi suunnitella. Se ei ole vain sitä mitä sattuu kunakin vuonna tulemaan.
• Hanki ahkera tekijä, tai ahkeria myllyjä, joilta saat tiettyä peruskamaa säännöllisesti toiminnan perustaksi. Se on tietysti viihdettä. Jos muuta on tullakseen, se tulee. Prosessi on pitkä, työ pitkäjänteistä. Mutta jos johonkin uskot, ole sille uskollinen. Tee sitä kymmenen vuotta ja säilytä uskosi siihen.
• Yritä hankkia edes yksi pysyvä ja säännöllinen viihteen tekijä, kyllä niitä on kun etsit. Tee kilpailu, jonka nimi ei ole viihderomaanikilpailu, vaan minun/sinun/hänen rakkautensa. Tee yhdessä kirjakerhosi kanssa.
• Laita lehteen ilmoitus: Luemme ja kustannamme mielellämme kotimaisten kirjoittajien kirjoja. Kirjailijat ovat koko ajan ja erityisesti nyt liikekannalla, koska tietyt kustantajat ovat heikkoja ja heikentymässä.
• Älä päästä yhtään kotimaista kirjailijaa lähtemään kättelyssä. Jos joku on tosi vittumainen, päästä se lähtemään kahden kuukauden kuluttua, jolloin päätös on ollut sinun." (Majander-Reenpää 2021: 151-152.)

Näistä neuvoista yritän itse muistaa kaunokirjallisuudenkin suunnittelemisen, kilpailut ja suhteiden ylläpitämisen.

Lopussa Majander-Reenpää pohtii kirja-alan nykyisyyttä ja tulevaisuutta: "Yleisen kirjallisuuden myynti Suomessa kääntyi laskuun 2008. Alaspäin roikkuva käyrä ahdistaa kirjasta elantonsa saavia. Voiko sitä julkisesti edes myöntää, uskaltaako karhua sanoa karhuksi, vai pitääkö sitä lepytellä otsoksi ja mesikämmeneksi? Faktojen avoin käsitteleminen voisi tuoda raikkaita ratkaisuja, mutta mukavampaa on julistaa kaikkien aikojen kirjavuosi, tai kevät, tai syksy. Suurten tunteiden, pienten eurojen ja mittaamattomien kulttuuriarvojen toimiala ei enää ole kodikas kirjatyttöjen, kirjapoikien ja kirjanrakastajien yhteinen temmellyskenttä, vaan totista taistelua markkinoilla. Painetun kirjan kuihtumista ovat korvanneet sähkö- ja äänikirjat. Kaupankäynnin ja kulttuurin yhdistäminen on kivuliasta. Kirjan ja lukemisen edistäminen on kuitenkin toimialaa yhdistävä liima." (Majander-Reenpää 2021: 475-477.)

Lähteistä huomasin Suomen Kustannusyhdistyksen kustantaman Kustannustoimittajan kirjan (1980). Samanniminen opus on julkaistu myös 2004 Vastapainon ja Suomen Kustannusyhdistyksen yhteistyössä, vaikkakin toimittaja on eri. Pitänee vilkuilla tätä uudempaa kirjaa joku päivä!

No niin, elämäkerrat, olen valmis kustannustoimittamaan teitä!