Oma ääni ja tyyli

Olen viime aikoina miettinyt kirjoitustyylejäni. Pelkäsin vielä jokin aika sitten, että olen kaikkien yliopistossa kirjoittamieni esseiden takia juuttunut asiatyyliin, koska en juuri kirjoittanut muuta opintojeni alkuvaiheessa. Pari viikkoa sitten chattailin muiden nanowrimoilijoiden kanssa, ja eräs heitti kysymyksen: "Montakohan nanoa oltaisiin saatu aikaan, jos tämä chattikin laskettaisiin?" Aloin katsella, kuinka monisanaisesti olin itsekin siellä selittänyt kirjoitusblokeistani sun muista kirjoittamiseen liittyvistä ajatuksistani. Itse käsikirjoitustani taas kirjoitin paljon hitaammin. Miksi? Koska kirjoitustyylini on niin erilainen eri paikoissa: chatissa kirjoitan puhekieltä.

Ehkä alkuun kaiken asiatyylillisen kirjoittamisen jälkeen kaunokirjallinen kirjoittelu tuntui vähän oudolta, mutta pian sekin tyyli sieltä kuitenkin löytyi. Kirjakielinen, mutta kuvailevampi, aaltoileva ja rönsyileväkin tyyli. (Jostain syystä haluan nyt koko ajan miettiä kirjoittamista jotenkin vesimäisenä, soljuvana ja flow'n lailla virtaavana.) Dialogissa tyyli on vielä erilaisempi, ja hahmoillani on jokaisella omanlaisensa puhetyylit. Tällaisesta luovasta kirjoittamisesta tulee varmasti olemaan hyötyä myös tietokirjoissa, sillä luova tietokirjoittaminen on vetävää ja innostavaa.

Aloin myös miettiä, mikä blogini kirjoitustyyli oikein on. Enimmäkseen kirjoitan yleiskieltä. Alussa yritin rentouttaa tekstiäni (tai ennemmin itseäni) tiputtelemalla sinne tänne jonkin vähän puhekielisemmän sanan. Blogimaisia tekstejä olen kirjoittanut koko pienen ikäni, mutta tyylini on vaihdellut ajan myötä. Teininä kirjoitin puhekielellä. Olin kapinallinen, ja halusin osoittaa, että minulla voi olla järkevää sanottavaa siitä huolimatta, että kirjoitan puhekieltä. Se välillä yllätti ihmisiä. 

Olen aiemmissa blogipostauksissani pohtinut sitä iänikuista kysymystä tyylin tarttumisesta. Enkä nyt nanon aikana olekaan lukenut suomenkielistä kaunokirjallisuutta mutta englanninkielistä senkin edestä. Waltarin mukaan persoonallista tyyliä ei voi opettaa, eikä se synny tietoisesti ponnistelemalla.

Stephen King kuvaa tyylin tarttumista seuraavasti:

"Saatat omaksua lukemistasi kirjoista tyylin, joka on saanut sinut innostumaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Kun luin lapsena Ray Bradburya, kirjoitin kuin Ray Bradbury. Kaikki oli vihreää ja ihmeellistä ja kaikki näkyi nostalgian sumentaman lasin läpi. Kun luin James M. Cainia, kaikki kirjoittamani tekstit olivat nasevia, karsittuja ja kovaksikeitettyjä. Kun luin Lovecraftia, proosani muuttui ylenpalttiseksi ja bysanttilaisen kiemuraiseksi. Teinivuosinani kirjoitin kertomuksia, joissa nämä tyylit sulautuivat yhteen. Siitä syntyi aika huvittava soppa." (King, Kirjoittamisesta, 2000: 136.)

Kun kirjoittaa tarpeeksi ja ehkä myös tarpeeksi eri lajisia tekstejä, oma tyyli ja oma ääni löytyvät ja muovaantuvat itseä miellyttäviksi. Tai monta sellaista, koska ihmiset hallitsevat useanlaisia tyylejä kontekstista riippuen.

Sitä, miltä oma kirjoitus näyttää ja kuulostaa, voi tietysti aina kehittää, koska sen perusteella syntyy erilaisia vaikutelmia. Toisaalta, jos se on se oma tyyli, tarvitseeko sitä muuttaa samanlaiseksi kuin muiden tyylit? Kaikki eivät pidä Rosa Liksomista, mutta hänellä on lukijakuntansa. Ensimmäisenä itselleni tyylistä tuleekin mieleen puhekielisyys tai murteet. Jos lauserakenteet alkavat olla jo epäselviä, se ei ehkä liity vain tyyliin. Kirjoittamissani lauseissa on joskus melko mielenkiintoiset sanajärjestykset, mutta korjailen niitä sitä mukaa, kun huomaan kiinnittää asiaan huomiota. (Usein jo kirjoittaessani, esimerkiksi äsken kirjoitin: kun huomaan asiaan kiinnittää huomiota.) Tämä on jäänyt mieleeni kasvattivanhemmiltani, jotka eivät kommentoineet kirjoittamisharrastustani ikinä mitenkään kannustavaan sävyyn. Ehkä muistan pohtia asiaa lisää, kun kirjoitan kritiikistä ja itsekritiikistä.

Tyylit liittyvät tiettyihin tekstilajeihin. Opinnäytetyöt ja lehtijutut kirjoitetaan asiatyylillä. Kaunokirjallisuudessa tyyli voi olla vapaampi. Historiallisessa romaanissa voidaan leikitellä vanhahtavalla tyylillä. En itse välttämättä uskaltaisi lähteä kirjoittamaan 1800-luvun suomella tai etenkään tätä vanhemmilla, kun tiedän, miten erilaisia merkityksiä suomen sanoilla on voinut olla silloin. Esimerkiksi sanalla muka ihan vain referoitiin, eikä se siis osoittanut eriävää mielipidettä tai tunnelatauksia.

Äänellä tarkoitetaan kirjallisuuden- ja kielentutkimuksessa välillä monia eri asioita, mutta tarkoitan sillä itse tässä postauksessa sitä, miltä kirjoittamisensa kautta kuulostaa. Minua on joskus pelottanut, että kuulostan naiivilta, yksinkertaiselta tai kapeakatseiselta. Tällaisia asioita on vaikea nähdä, koska itse tietää, mitä ajattelee. Joskus jonkun toisen kirjaa lukiessa vain iskee itselleenkin pelko, että enhän vain kuulosta samalta. Ääni varmasti liittyy tyyliin: siihen, miten tuo mielipiteensä julki.

Mutta tämän lyhyen postauksen pointti on lähinnä kannustaa kaikkia kirjoittamaan lisää. Koska sillä lailla se oma tyyli hioutuu. Ja toisaalta kaikille tyylilajeilleen on yleensä kysyntää. 

Ehkä tämä voi myös herätellä miettimään, miksi itse ei tykkää tietyistä tyyleistä? Vanhahtavat tyylit kuulostavat joskus omaan korvaani ylimielisiltä mutta samalla huvittavan viihdyttäviltä. Rakastan esimerkiksi 1800-luvun kielidebatin eri puolten kirjoitustyylejä. Murteelliset tekstit taas joskus häiritsevät minua, enkä oikeastaan tiedä miksi. Rakastan murteita. Ehkä niitä on hieman hankalampi ymmärtää, tai ehkä ne vain ovat niin kaukana siitä, millaisen tyylin miellän tekstiin tyypillisimmäksi (kirjakielen). Tyyleihin liittyy mielenkiintoisia ideologioita, joita ei aina itsekään tiedosta.

Onko teillä ollut ahaa-elämyksiä tyylienne ja äänienne suhteen? (:

Kuva: George Milton (pexels.com)