Kirjoittaja lukijana — Kirjoittaminen osa 1

Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen oppiaineen materiaalit ovat kaikkien nähtävillä, joten olen sieltä jo jonkin aikaa etsiskellyt viikonloppulukemisia. Voisin jatkossa kirjoittaa blogipostauksina esseemäisen kirjoitelman opintojaksoista, vähän kuin suorittaisin niitä itsenäisesti. Ensimmäinen postaukseni on kurssista Kirjoittaja lukijana. Sen sisältö on kuvattu seuraavasti: "Kirjoittamisen ja lukemisen vuorovaikutus, kirjoittajalle ominainen tapa lukea. Kirjallisuuden analysointi- ja tulkintatapoja: miten teksti rakentuu ja vaikuttaa."

Varoitan jo tässä kohtaa, että tämä postaus voi olla hankalaa luettavaa. Se sisältää tiiviisti paljon tietoa. Artikkelien ja tutkielmien lukeminen itse voi helpottaa, sillä tieto on niissä väljemmin esitettynä.

Ensimmäisenä kirjallisuuslistassa on kappale Raevaaran kirjasta Tajuaako kukaan?, jota käsittelin jo ideoitani koskevassa postauksessani. En sisällytä sitä enää tähän postaukseen, mutta mainitsen, että lukemisesta voi tietystikin olla apua oman kirjan ideoinnissa.

Kirjoittaminen on prosessi

Anders Vacklin (2015) kirjoittaa elokuvakäsikirjoittajan työprosessista. Kirjoittaja tarvitsee ainakin mielikuvitusta. Vacklin aloittaa kirjoittajastereotypioilla. Sitten hän lainaa Hollywood-käsikirjoittaja Corey Mandellia, jonka mukaan kirjoittajat ovat joko konseptuaalisia eli analyyttisia tai intuitiivisia. Analyyttinen kirjoittaja suunnittelee tarinan, jotta voi kirjoittaa sen. Intuitiivisen taas täytyy kirjoittaa ensin tarina, jotta hän voi suunnitella sen. Analyyttiset kirjoittajat keskittyvät logiikkaan ja tarinaan, mutta heidän henkilöhahmonsa ja dialoginsa voivat ontua. Intuitiiviset kirjoittajat kirjoittavat toisin päin, sisältä ulos. Heidän henkilöhahmonsa ja dialoginsa ovat upeita, mutta tarinat eivät niinkään. Mandellin mukaan ennen käsikirjoitusten kirjoittamista kannattaa keskittyä korjaamaan omia heikkouksiaan kirjoittamalla päinvastaisella tavalla. Eri tavalla kirjoitettua käsikirjoitusta tulisi myös lukea itse eri lailla, jotta ei olisi liian itsekriittinen. (Vacklin 2015: 269–273.)

Olen Mandellin jaottelun perusteella ehdottomasti analyyttinen kirjoittaja! Siksi nanowrimo-kokeilu on ehkä ollut minulle niin vaikeaa ja opettavaista, kun olen joutunut kokeilemaan intuitiivistakin kirjoittamista.

Vacklin kuvaa viivyttelyä kuin se olisi yksi kirjoittamisen työvaihe, sillä viivyttely on niin yleistä kirjoittajille. Kaikkea muuta saa aikaan, mutta ei kirjoittamista. Sarjojen katselua, kirjoitusoppaiden lukemista tai kirjoittamisesta kertovan blogipostauksen kirjoittamista saattaa perustella itselleen, että tästä on hyötyä kirjoittamiselleni, vaikka oikeasti viivyttelee. Viivyttely voi johtua peloista, joiden kanssa kirjoittajien täytyy oppia elämään. Mitä sitten, vaikka saisi murskakritiikin? (Vacklin 2015: 274–277.) "A group of writers is called a procrastination", kirjoitti kirjailija Alexander Pennington ja moni muukin joskus Twitterissä. Vacklin (2015: 277–278) kirjoittaa myös writer's blockista, valkoisen paperin kammosta. Tästä lisää tulevassa blogipostauksessa.

Kirjoittajan kannattaa välillä poistua mukavuusalueeltaan ja kirjoittaa ei-niin-tutuistakin asioista. Vacklin korostaa myös luonnostelun tärkeyttä ja kannustaa kokeilemaan vapaata kirjoittamista, jossa sukelletaan tiedostamattomaan. Käsin kirjoittaminen voi myös käynnistää luovan ajattelun paremmin kuin koneella kirjoittaminen. Myös nopeasti kirjoittaminen voi toimia, vaikka tästä syntyvä raakaversio on tavallaan  ensimmäistä versiotakin aiempi versio. Nopeassa kirjoittamistavassa tekstiä syntyy pituussuunnassa paljon ja nopeasti, eli kivuliain vaihe on alta ohi. Kun tekstiä on paljon, alkaa syvempi tutkailu ja korjailu. [Lisää tähän henkilön kuvaus] -kohtiin keksitään tässä kohtaa kuvaukset. Hyvä vinkki editointivaiheeseen on myös lukea tekstiä ääneen tai käyttää teksti puheeksi -toimintoa. (Vacklin 2015: 278–284.)

Tein itse oman fiktiokässärini rinnalle tiivistelmän, johon voin rauhassa ideoida ja luonnostella niin, että kässäri pysyy siistinä ja voin lukea luonnostelmia samalla kun kirjoitan ideoitani auki. Kaikkia luonnosteltuja ideoita ei pidetä. Vapaata kirjoittamista olen käyttänyt kirjoitusharjoituksena joskus, kun tuntui, ettei tekstiä muuten meinannut syntyä.

Vacklin kirjoittaa myös aikataulujen suunnittelusta. Työlle on hyvä antaa deadline, sillä näin työhön voi sitoutua. "Päämäärät ovat unelmia, joilla on deadline", Vacklin lainaa näyttelijä Dina Huntia. Liikaakin aikaa voi olla, mikä lisää viivyttelyä. Rutiinin luodakseen olisi kirjoitettava joka päivä samaan aikaan. Vacklin antaa hyviä vinkkejä itsensä motivoinnista, rutiinin ylläpitämisestä ja tehtävien pilkkomisesta helpommin suoritettaviksi. Lopuksi Vacklin kirjoittaa yhdessä kirjoittamisesta, joka voi olla etenkin aloittelevalle kirjoittajalle hyödyllistä. Toisen kanssa kirjoittamisessa on omat vaikeutensa, mutta edut voivat olla niitäkin paremmat. Sopimusasioiden kannalta toisaalta voi olla parempi tehdä yksin, mutta pohdinnat näistä asioista on tehtävä itse (tai yhdessä, jos siihen päädytään). (Vacklin 2015: 285–291.)

Yhteiskunta ja politiikka

Liisa Rantalaiho (2014) käsittelee tarinan yhteiskuntaa ja politiikkaa. Jokaisen scifi- tai fantasiatarinan ei tarvitse kuvata yhteiskuntaa. Jos muuta ei sanota, lukija olettaa maailman samanlaiseksi kuin reaalimaailmamme, johon tulee jokin kirjassa mainittu lisä (esim. zombit tai supervoimat). Kliseillä voidaan ohjata lukijaa (esimerkiksi käyttämällä sanoja majatalo, kylänvanhin, kuningatar...). Yhteiskuntaa ei välttämättä tule ajatelleeksi, mutta sellaisia kuvataan esimerkiksi Tolkienin tarinoissa. Osa scifilajeista pyörii suuremmin yhteiskuntien ympärillä, esimerkiksi cyberpunk. Scifi-kirjoittaja saattaa joutua ainakin miettimään, mistä yhteisö saa ruokaa tai varakkuutta. Uskontoja, ideologioita ja maailmankuvia ei kannattaisi unohtaa. Rantalaiho muistuttaa myös, ettei yhteiskunnallinen asema ole yksiulotteinen asia, sillä on esimerkiksi eri asia olla piika kuin renki tai vanha kuin nuori sotilas. (Rantalaiho 2014: 44–54.)

Ainakin fantasiakirjailijalle historiantuntemuksesta on hyötyä. Tai muiden kulttuurien tuntemisesta, sillä esimerkiksi Pohjois-Koreamaisesta tilanteesta voi kirjoittaa scifiä, joka tuntuu länsimaiselle nykylukijalle hämmentävältä. Uskottavuuden osalta Rantalaiho huomauttaa, ettei yhteinen vihollinen reaalimaailmassa aina riitä saamaan eri tahoja toimimaan yhteistyössä vihollisen kukistaakseen, joten fantasiamaailmoissakin tällaista olisi perusteltava tai pohjustettava hyvin. Vaikka yhteiskunnasta ei kirjoittaisi kaikkea ylös, kirjoittajan on hyvä olla selvittänyt itselleen, millaisesta yhteiskunnasta hänen scifi- tai fantasiateoksessaan on kyse. Lukijalle ei voi "infodumpata" liikaa tietoa kerralla, vaan sitä voi vaikka tuoda esiin vähän kerrallaan ja niin, että lukija pääsee päättelemään asioita. Esimerkiksi ideologioita voi tuoda esiin henkilöhahmojen reaktioiden kautta. Joskus pitää liioitella. Täytyy olla myös konkreettinen ja johdonmukainen. Lopuksi Rantalaiho korostaa yleissivistyksen merkitystä kirjoittamisessa. (Rantalaiho 2014: 57–63.)

Aloin Rantalaihon luvun luettuani pohtia, haluaisinko omasta fantasiamaailmani yhteiskunnasta minkälaisen. Tällä hetkellä maailma on ehkä melko stereotyyppinen. Pitää pohtia lisää yhteiskunnan ideologioita, uskontoja ja siitä, miten yhteisöt ovat järjestyneet. Joitakin yhteiskuntaan liittyviä asioita siitä on jo itselleni selvillä, mutta on paras pohtia loputkin auki! Rantalaiho luettelee myös monia mielenkiintoisia kirjaesimerkkejä, joihin minun täytyy tutustua, vaikka oli siellä paljon tuttujakin teoksia ja sarjoja.

Lukupuu

Panu Hämeenaho (2014) opettaa (tai ainakin opetti?) kirjoittamista Jy:ssa. Hän kirjoittaa lukeneisuuden tärkeydestä ja siitä, että lukeminen on pitkälti opiskelijan vastuulla. Ja kun kirjoittaminen tulee opiskelijalle tärkeäksi, lukemisen luulisi lisääntyvän. Hämeenaho pohtii myös, että kirjoittamisen opetus voisi panostaa lukemiseen hieman enemmän. Muissa yliopistoissa näin tehdäänkin.

Hämeenaho kuvaa postauksessaan lukemisensa ja kirjoittamisensa suhdetta puuna, jossa lehdet edustavat kirjoittamista ja rungot sekä juuret lukemisia. Juuret ovat lapsuudessa luettuja kirjoja. Puut pölyttävät taas uusia puita, jotka ovat uusia vaiheita lukemisessa ja kirjoittamisessa, kun taidot ovat kehittyneet. Oma puuni (kuva alla) sisältäisi juurakossa lastenkirjoja, kuten Goosebumpsit, Seitsemän tassua ja Penny -kirjat (sekä oikeastaan kaikki muutkin kirjaston eläinkirjat), ja eläintietokirjoja, joita luin ala-asteikäisenä ihan aikuisten puoleltakin. Nuoruudessani luin yhä enemmän hevosromaaneja, joista osassa oli myös kauhua tai fantasiaa. Muistan harmillisen vähän kirjojen nimiä. Yhdessä kirjassa oli sokea päähenkilö, joka rakasti hevosia ja neuloi hevosvillapaitoja mutta pelkäsi ratsastaa pudottuaan joskus hevosen selästä. 

Oma kirjoittamis- ja lukemispuuni, joka hieman venähti pituutta lähinnä taiteellisten taitojeni puutteen johdosta. Ei siis siksi että lukisin kirjoittamisen opettajia enemmän.

Varhaisteininä mukaan astui myös manga. Yhden laulunsanoja sisältäneen mangakirjan innoittamana kirjoitin useita vihkoja täyteen omakeksimiäni laulunsanoja. Välillä seassa oli vähän muitakin kirjoitelmia. Kotimaista kirjallisuutta opiskellessani modernismi vei sydämeni, ja modernistisille teoksille tulisikin omassa puussani olla oma lehdetön runkonsa, sillä modernismin tyylistä kirjoittamista en ole itse juurikaan harrastanut. Kauhua en ole Goosebumpsien jälkeen lukenut. Scifi ja fantasia ovat edelleen lempigenrejäni kaunokirjallisuuden puolelta, ja omiin käsikirjoituksiinikin on fantastisia piirteitä livahdellut. Yleisen tietokirjallisuuden rungon pitäisi oikeastaan olla isoin kaikista, koska tietokirjoja luen eniten. Yleisen kirjallisuuden osalta oli hankala miettiä yksittäisiä teoksia tai kirjailijoita, jotka olisivat vaikuttaneet minuun erityisen paljon ja ansaitsisivat oman oksansa. Etenkin kaunokirjallisuuden puolelta. Luenkohan liikaa kirjoja?

Mentaaliset kuvat

Kaisa Suvanto (2016) nostaa artikkelissaan esille, miten vahvasti joissakin teksteissä on onnistuttu luomaan mentaalisia kuvia ja miten näiden voimakkain tuntein teosten filmatisointiin sitten suhtaudutaan. En ole itse niitä "visuaalisia" lukijoita, jotka kuvittelevat tapahtumat visuaalisina päässään. Luen tekstin tekstinä, ja eläydyn kyllä lukemaani, mutta en "näe" tapahtumia silmieni edessä. Kirjoittaessani tilanne on toinen, sillä silloin mielikuvitukseni tuottaa minulle kuvia, joita kuvailen parhaani mukaan. Kirjassa voidaan sanoa vaikka miten monta kertaa, että päähenkilön ihastuksella on kultaiset hiukset, mutta en näe tätä mielessäni. Tämä on toisaalta mielestäni onni, koska filmatisoidut versiot eivät ikinä häiritse minua sen takia, että olisin nähnyt asiat mielessäni eri tavalla. Ne, jotka näkevät lukemansa, voivat kuitenkin oppia paljon lukemisistaan kirjoittamistaan varten. Suvannon (2016: 23) mukaan verbaalisesti suuntautuneet kirjoittajat omaavat usein lisäksi keskimääräistasoisen visuaalisen tai spatiaalisen ajattelutaidon tai molemmat. Suvanto (2016: 23–24) varoittaa rajaamasta itseään verbaaliseen ryhmään, vaikka toisaalta visualisointia ei hänen mukaansa voi harjoitella. Suvannon artikkelissa ei muutenkaan oteta huomioon, että jotkut eivät visualisoi lukiessaan lainkaan, pelkästään että jotkut visualisoivat vähemmän.

Suvannon (2016: 25) mukaan sellainen kieli, joka inspiroi joitakin lukijoita visualisoimaan tapahtumia, voi parantaa kirjaa jopa niille lukijoille, jotka eivät arvota visuaalisia kuvia kovin korkealle. Toisaalta nanowrimoilijoiden keskuudessa yleisin kanta oli, että liiallinen kuvailu on puuduttavaa, ja monet hyppivät jopa kuvausten yli. Henkilöhahmon kuvailuksi riittää monesti "pieni punatukkainen tyttö" -tyylinen kuvaus. Tämä mielipide tuli vielä muutamalta sellaiseltakin, jotka mieluusti visualisoivat mielessään kirjan tapahtumia. He vain tekevät sen mieluiten omalla mielikuvituksellaan. Toisaalta puuduttava kuvaus ei liene kovin hyvä esimerkki elävästä ja hienosta kuvauksesta. Mieleeni ei nyt tule kuvauksia, joita olisin pitänyt elävinä ja mielenkiintoisina. Lisäksi mielipiteitä on paljon, ja kuvaukset, jotka omasta mielestäni ovat olleet hienoja, eivät sitä aina ole muiden mielestä. Olen pitänyt Sarah J. Maasin kuvailutyylistä, mutta tuttuni ovat saattaneet pitää hänen kuvailutyyliään hänen ainoana tai pahimpana heikkoutenaan. 

Joka tapauksessa artikkelista saa hyviä vihjeitä kirjoittamiseen. Käytä aistejasi! Suvanto (2016: 27) kertoo Elaine Scarryn tutkimuksesta, jossa todettiin esimerkiksi, että harvinaiset tai läpinäkyvät esineet ovat helpompia kuvitella ja niiden ympärille on helpompi kuvitella muitakin esineitä. "A shadow that passes on the wall makes the wall almost palpable, and radiant ignition makes us see more clearly the object that is shining and enhances the image of movement." Kankaisilla materiaaleilla on samanlainen efekti. Haju- ja makuaistiin liittyviä asioita on hankalampi sekä kuvailla että visualisoida (Suvanto 2016: 28).

Kirjoittaminen on tutkimista ja nautiskelua

Johanna Venho (2017) lähtee liikkeelle Platon lainauksesta: "Miten sinä muka aiot tutkia sellaista, mistä et edes tiedä mitä se on?". Hän kirjoittaa Venhomaiseen tyyliinsä ihanasti soljuvia lauseita, jotka eivät noudata oikeinkirjoitussääntöjä mutta joita on miellyttävä lukea, välillä uusi virke on pisteen sijaan pilkulla kytkettynä edelliseen. Venho pohtii eksymistä, valitulta tieltä poikkeamista, pois päin päämäärästä. Kirjoittaminen on tutkimista. Vaikka joskus sanotaan, että pitäisi kirjoittaa siitä, minkä tuntee, kirjoittamisenkin kautta voi oppia tuntemaan. Tähän voisi lisätä Vacklinin (2015: 275–276) huomion: "kirjoittaja on ikuinen aloittelija, koska kirjoittaminen on ikuisesti jatkuva löytöretki". Kirjoittaminen vaatiikin usein jonkin verran taustatyötä, mutta minusta se tekee kirjoittamisesta kaksin verroin hauskempaa! Editoidessa saattaa joutua poistamaan muutamat lintujen silmien räpyttelyt tai muinaislehmän sarvet, mutta tutkiminen ja uuden oppiminen on silti kivaa. Itse olen päässyt tutkailemaan puita viime aikoina niin netissä kuin lenkeilläkin, koska puut ovat keskeisessä roolissa tämänhetkisessä tarinassani. 

Anne Mari Rautiainen (2016) käsittelee kirjoituksessaan kirjoittamisen opiskelijoiden oppimispäiväkirjoja ja sitä, miten niissä näkyy kirjoittamisen ilo ja nautinto. Tunteet näkyivät oppimispäiväkirjoissa tiuhaan, ja ne olivat useimmiten positiivisia. Eksplisiittisistä tunnemaininnoista intoa hehkutettiin eniten. Opiskelijat pohtivat kirjoituksissaan oikeutta ammentaa omasta elämästään, omaa ääntään ja omia kirjoitustapojaan. Kirjoittamisprosesseja on erilaisia, ei vain yhtä oikeaa. Eri tekstilajeilla voi leikkiä, ja niitä voi yhdistellä aivan uudenlaisiin kokeiluihin. Oppimispäiväkirjoissa mietitään myös jo tulevia lukijoita. Päiväkirjoissa puhutaan myös epävarmuudesta ja pohditaan, riittävätkö omat tiedot. Ryhmätöissä ja palautteessa arvostetaan lukeneisuutta. Rautiaisen mukaan kirjoittamisessa on kaksi puolta, kurinalainen ja suunnitelmallinen sekä luova ja nautinnollinen. Olisi korostettava sekä kirjoittamisen iloa että sen arkisuutta ja työluonnetta. (Rautiainen 2016: 60–83.) 

Opiskelijoiden pohdinnat kuulostavat tosi samanlaisilta, mitä olen itsekin tänne blogiini rustaillut tai pohdiskellut muuten. Lisäksi lukijoiden miettiminen tuntuu osuvan hauskasti tämän postauksen aiheeseen. Lukijoita miettiessä pohtii varmaan väistämättä omia lukukokemuksiaan.

Mielenmaisemat

Marie Kajava (2013) kirjoittaa pro gradu -tutkielmassaan maisema-ajattelusta ja käyttää aineistonaan omaa näytelmäänsä. Maisemasta puhuessaan hän viittaa esimerkiksi mielenmaisemaan. Maiseman voi käsittää kahdella tavalla: konkreettisena näytelmän maisemana sekä kirjoittajan mielenmaisemana. Kajava kirjoittaa: "Maisema edistää kirjoittajan luovuutta". Hän kutsuu Marguerite Durasin "durasmaisuutta" tämän omaksi maisemaksi. Mielenmaisemaan liittyy oikeita maisemia, esimerkiksi muistoja lapsuudesta. Kajava ei omien sanojensa mukaan vielä itsekään tiedä, mistä mielenmaisemassa on kyse. Kajava korostaa maisemissa oleskelua, sillä se auttoi häntä luomaan omia maisemiaan. Kajava koki vuoden 2004 tsunamin, mitä vasten hän toivoo näytelmänsä maiseman peilautuvan. (Kajava 2013: 5–93.)

Mielestäni maisema-käsitys ainakin "durasmaisuuden" kohdalla tulee Kajavan muotoilemana lähelle ääntä tai tyyliä. Lisäksi mielenmaisemia on hankala tutkia muiden teksteistä ellei saatavilla ole metatekstejä (kirjoituksia kirjoittamisesta), ja omasta tekstistä niiden tutkiminen kuulostaa hieman hassulta, koska kyseessä ei tavallaan ole tutkimista tai jonkin sellaisen selvittämistä, jota ei vielä tietäisi. Lähinnä muistelemista.

Kiinnitin huomiota, miten paljon vapaampia kirjoittamisen pro gradu -tutkielmat ovat. Kappaleessa voi olla vain yksi lause, ja tiivistelmässä kirjoittaja viittaa itseensä. Asettelu muistuttaa blogikirjoitusta, kun kappaleet ovat paikoin lyhyitä ja niiden välillä on tyhjä rivi eikä sisennystä käytetä. Rakenne ei ole kovin tutkielmamainen, eikä ehkä sisältökään. Tutkielmasta tulee lähinnä mieleen sana luova. Joskus asettelu vaikeuttaa tekstin lukemista ja luo ennakkoluuloja, esimerkiksi kun saa oikoluettavaksi tekstin, jonka riviväli on 1. Gradun asettelu siis ehkä vähän häiritsi keskittymistäni itse asiaan.

Historiallisen romaanin lähdetyö ja kirjoittajan kognitiiviset prosessit

Markus Partasen (2016) pro gradu -tutkielma koskee historiallisen romaanin lähdetyötä ja kirjoittamisen mentaalisia ulottuvuuksia. Lähdetyötä hän selvittää Miten kirjani ovat syntyneet -kirjasarjan kertomusten avulla. Partasenkin tutkimukseen liittyy hänen oma käsikirjoituksensa, historiallisen romaanin ensimmäinen versio. Partanen viittaa Haapaniemen ja muiden psykologian tutkimusalalla tekemään tutkimukseen, jossa selvisi, että monet kirjailijat ajattelevat kirjoittaessaan kuvallisesti. Partanen nostaa esille, miten metodologisesti ongelmallista on pyrkiä selvittämään kirjoittajan kognitioita pelkkien teosten pohjalta. Mentaalista simulointia on kuitenkin tutkittu esimerkiksi lukijoiden aivojen magneettikuvausten avulla. (Partanen 2016: 4–13.) Kirjailijoiden kirjoitukset heidän kokemuksistaan ovat nekin varmasti hyvä tapa tutkia tätä kirjoittamisen kognitiivista puolta.

Mentaalinen simulointi on fiktiossa tärkeää, sillä esimerkiksi hahmojen ajatusten on oltava uskottavia. Toisen ihmisen näkökulmaa miettiessään ihminen voi miettiä, miten toinen kokee tilanteen, tai vaihtoehtoisesti yrittää asettautua toisen asemaan ja pohtia, miten itse kokisi tilanteen toisen kengissä. Simuloinnissa tärkeitä ovat jäljittely ja mallit: esitiedot maailmasta ja aiemmat kokemukset. Usein kirjoittajat kokevat myös "itsenäisen toimijuuden harhaa", jossa kirjan henkilöt kirjoittautuvat tekstiin kuin itsestään. Partanenkin huomasi, etteivät kirjailijat ole kirjoittamistavoiltaan samanlaisia: "Toiset ovat systemaattisia, toiset luottavat enemmän vaistoonsa." Fiktio antaa kirjailijoille vapauksia, joita tieteellisten teosten kirjoittajilla ei ole. Historiallisten romaanien kirjoittajat etsivät kirjojaan varten sekä kokemusperäistä että faktapohjaista tietoa. (Partanen 2016: 19–29.)

Partanen kuvailee mielenkiintoisen tarkasti kirjoitustapojaan. Hän kuvaa ajattelevansa päähenkilöään alter egonaan. "Kertoessani veistäjä-Jaakosta taidan viime kädessä kuitenkin kertoa itsestäni." Partaselle tulee mieleen kuvia, jotka hän kirjaa ylös. Näissä mielikuvissa on lapsuusmuistoja ja historiallista tietoa, eli muistilla on tärkeä tehtävä hänen kirjoittamisessaan. Mielenkiintoista on myös kirjoittamisen monitorointi, eli käskyt itselle jatkaa kirjoittamista, lopettaa tai siirtyä prosessin vaiheesta toiseen. Myös arviointi on tärkeää etenkin historiallisissa romaaneissa, ja sen avulla voi korjata tai syventää henkilöhahmoja. (Partanen 2016: 37–61.) Partasen esimerkit hänen kirjoittamiseen liittyvästä ajattelustaan kuulostivat hyvin samanlaisilta, joita itsellänikin pyörii kirjoittaessani päässä.

Partasen gradu tuntuu paljon tieteellisemmältä jo asettelunsa puolesta kuin Kajavan. Kiinnostavaa oli tajuta, että niin monissa muissakin humanistisissa tieteissä, kuten kirjallisuudentutkimuksessa, on omat kognitiiviset lähestymistapansa, joissa kaikissa varmasti korostetaan kognitiivista puolta eri tavoin. Lisäksi mielenkiintoista oli Laila Hirvisaaren historiallisen romaanin kuvailu, kun juuri Kirjatyttö-teoksesta luin kohtauksen, jossa Laila pohti kustantajalleen haluavansa kirjoittaa romaanin, joka menee niin syvälle todellisen henkilön nahkoihin, että se muuttuu muistelmiksi. Sisään ryntää Mauno Saari, joka sanoo Haavikon pyytäneen häneltä fiktiivistä elämäkertaa, ja tähän Laila Hirvisaari huudahtaa, että juuri niin hän aikoo Katariina Suuresta kirjoittaa.

Lukeminen

Entä miten tämä kaikki liittyy lukemiseen? Lukemisen kautta kirjoittajat saavat ideoita, taustatietoa ja malleja kirjoittamiseen. Miten muut kirjailijat ovat kuvailleet henkilöitä, maisemia, dialogia? Miten itse voisin sanallistaa mielessä vilahtelevat kuvat, maisemat, hahmot ja tapahtumat? Historiallisten romaanien, scifin tai fantasian kirjoittajat hyötyvät tietokirjoistakin kaunokirjallisuuden lisäksi. Yleissivistys kunniaan! Lisäksi kirjoja lukemalla voi viivytellä, jotta ei itse tarvitsisi kirjoittaa. Lukeminen on hyvää viihdettä, josta voi nauttia eikä vain oppia. Samoin kuin kirjoittamisesta.

Opintojakson osaamistavoitteet ovat: "Opintojakson suoritettuaan opiskelija osaa tiedostaa lukemisen merkityksen kirjoittajalle, etsiä lukemastaan materiaalia ja välineitä, ymmärtää tekstin vaikutusmahdollisuuksien luonnetta, tuntee esimerkkejä kirjoittamisen tutkimusaiheista". Sanoisin, että ainakin kolme ensimmäistä tuli näiden lukemisten ja esitietojen pohjalta täytettyä. Kirjoittamisen tutkimusaiheita tuli tässä esiin vain pari (tai toinen kuului kirjallisuuden opintoalaan), mutta selvästikin mahdollisuuksia on paljon. Olisi mielenkiintoista tietää, minkä verran tuota omien tekstien tutkimista tehdään, tai onko se jopa pakollista.

Minua yllätti myös, miten vähän lukemista tuolla opintojaksolla oikein on. Nuohan lukee parissa päivässä, nopeampi lukija ehkä päivässäkin. Etenkin lukemista koskevalla opintojaksolla lukemista luulisi olevan enemmän. Toisaalta tulihan tästä silti aivan hervottoman pitkä blogipostaus. Mutta ei noista ihan suomen kielen oppiaineessa tyypillistä 10-sivuista asiatyylistä esseetä ehkä saisi.

P.S. Blogilla on jo yli 1000 katselukertaa, onpa iloinen yllätys. :) 

Lähteet:

Hämeenaho, Panu 2014: Kallen kiipeilypuu. Blogipostaus. Kirjoittajan matkassa -blogi. 6.11.2014. [Viitattu: 26.11.2022] Saatavissa: http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/2014/11/kallen-kiipeilypuu.html

Kajava, Marie 2013: Mielen maisemia. Näytelmäkirjailijan yksinäistä poetiikkaa hahmottamassa. Kirjoittamisen pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Saatavissa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/41663/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201306021870.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Partanen, Markus 2016: Historiallisen romaanin lähdetyö ja mentaalinen simulointi. Kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Saatavissa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/49910/1/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-201605242684.pdf.

Rantalaiho, Liisa 2014: Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka. Teoksessa Henriksson, Saara & Hirsjärvi, Irma & Leinonen, Anne (toim.): Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen. Helsinki: Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. s. 44—63.

Rautiainen, Anne Mari 2016: Onko kirjoittamisen ilolle tilaa? Scriptum vol. 3, issue 1. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201609134086.

Suvanto, Kaisa 2016: Inspiring Imagery: An Introduction to Evoking Vivid Mental Imagery in Creative Writing. Scriptum vol. 3, issue 1. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201609134092.

Vacklin, Anders 2015: Kirjoittajan työprosessista. Teoksessa Vacklin, Anders & Rosenvall, Janne: Käsikirjoittamisen taito. Helsinki: Like. s. 269—289.

Venho, Johanna 2017: Eksyjän runousoppi. Noesis: puhetta runoudesta. http://noesis.fi/eksyjan-runousoppi/.