Mikä tekee kirjaideasta hyvän?
Suurin osa opuksista, joita olen lukenut aiheen ideoinnista, on koskenut tietokirjallisuutta. Osa näistä ohjeista toimii kuitenkin myös kaunokirjan kirjoittamiseen.
Tiina Raevaara vertaa kirjassaan Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle (Vastapaino 2016) kirja-aiheita rakkaussuhteisiin: "Maailma on täynnä mahdollisia kumppaneita ja aiheita, mutta hyvin harvat niistä sopivat kaikille. Jokaista ei kannata edes katsella sillä silmällä. Hyvään aiheeseen ja suhteeseen pitää olla valmis käyttämään aikaa, kestämään myös epämukavuutta ja epävarmuutta. Oikean idean ja kumppanin tunnistaa siitä, että kun valinnan hetki on edessä, mitään muita vaihtoehtoja ei todellisuudessa ole. Aiheesta ja kumppanista voi molemmista tuntea myös mustasukkaisuutta." Lisäksi Raevaaran mukaan hyvää aihetta tai suhdetta ei etsimällä etsien löydä.
Osallistuin keväällä Toiminta tietokirjailijana -projektikurssille, jota varten kaikki kurssille osallistuvat opiskelijat olivat miettineet jonkin tietokirjaidean. Kurssin aikana ideasta työstettiin julkaisusuunnitelma. En usko, että monikaan oli saanut ideaansa jo kauan ennen kurssia, vaan kurssi ikään kuin pakotti etsimään aiheen. Ainakin itselle kävi näin; mietiskelin aihetta ja löysin muutaman päivän sisällä todella kutkuttavan aiheen, jonka parissa olen nyt hieman jo työskennellytkin. En paljasta muidenkaan aiheita tässä, mutta kaikkien aiheet olivat oikeasti hyviä ja jollain tavalla erikoisia. Tämä ei tietystikään välttämättä kumoa Raevaaran kokemusta. En tiedä, kuinka moni on lopulta lähtemässä työstämään mahtavia ideoitaan. Vaikka etsimällä etsien löytäisi hyvän idean tai kumppanin, ei siihen välttämättä tunne samalla lailla vetoa verrattuna siihen, jos sen löytäisi järisyttävästi kuin salama iskisi kirkkaalta taivaalta.
Hyvän idean piirteisiin kuuluu ainakin se, että sen voi muotoilla yhdeksi tai kahdeksi virkkeeksi eli ns. pääargumentiksi. Jotta jokin kustantamo kiinnostuisi kirjasta ja se myisi edes jonkin verran, aiheen tulee kiinnostaa tiettyä yleisöä. Sen ei tarvitse herättää aivan kaikkien ihmisten mielenkiintoa, vain sellaisen joukon, jonka kirjailija on valinnut kohdeyleisökseen. Aiheen lisäksi tulee rajata hieman näkökulmaa, eli mitä aiheesta kerrotaan. Tähänkin vaikuttaa kohdeyleisö. Kiinnostusta aiheeseen voi edistää sen ajankohtaisuus tai vaiettuus. (Raevaara 2016: 23 — 31.) Näitä pohdittuaan kirjaideasta voi jo oikeastaan muotoilla julkaisusuunnitelman, josta tulisi selvitä: kirjan (työ)nimi, pääargumentti tai sisältö lyhyesti, tekijän tai tekijöiden esittely, alustava sisällysluettelo, teoksen kohderyhmä ja tarve sille, teoksen käyttötarkoitus, teoksen uutuusarvo ja suhde jo olemassa oleviin saman aihepiirin teoksiin, teoksen laajuus (sivu- tai merkkimäärä), markkinointi-ideat ja kuvituksen tarve (lähde: Anne Mäntynen, Toiminta tietokirjailijana -kurssi 2020).
Yhdellä Toiminta tietokirjailijana -kurssin opiskelijoista oli mielessään useampi eri aihe, joista kaikki kuulostivat kirjoittamisen arvoisilta. Hän vilkaisi hetken aikaa Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin Tietokirjailijan kirjaa (Docendo 2019) ja äkkiä tiesikin, mikä aihe oli hänen mielestään ylitse muiden. Tietokirjailijan kirjassa Raevaara ja Strellman (2019: 22 — 23) antavat seuraavanlaisia asioita tietokirjaa kirjoittavalle pohdittavaksi: "1. Olemassa olevan kartoittaminen. — — 2. Yleisen kiinnostavuuden tunnistaminen. — — 3. Materiaalin riittävyys. — — 4. Oman kiinnostuksen kestävyys. — — 5. Osuminen oikeaan hetkeen." Näissä on paljon samaa kuin yllä luetelluissa seikoissa. Jos tietokirjan (tai miksei muunkinlaisen kirjan) kirjoittaminen kutkuttaa, kannattaa Raevaaran ja Strellmanin teos ehdottomasti lukea kokonaan. He käyvät läpi myös idean jalostamista, kirjan mahdollisuuksia maailman markkinoille, yhdessä kirjoittamista ja lukijaan/kirjoittajiin viittaamista, kirjoittamisen aloittamista, tiedon jäsentelyä, teoksen punaista lankaa ja oikeastaan koko kirjan matkaa ideasta teokseksi kirjakauppaan.
Usein idean ensimmäinen versio ei ole sellaisenaan täydellinen, vaan näkökulman rajaus ja idea selkiytyy ajan myötä. Mikään ei kuitenkaan estä kirjoittajaa alkamasta jo työstämään ideaa, sillä juuri tällä tavoin se jalostuu helposti. Materiaalia ei jostakin osasta löydykään ja jokin puoli vaikuttaa liian työläältä. Myös ulkopuolisten palaute on tärkeää, jotta näkee aiheen paremmin muidenkin silmin.
Teoksen kohderyhmä on tärkeä pohdinnan aihe. Lasten (tieto)kirjaa kirjoittavan tulee rajata kohderyhmä ikävuosien tarkkuudella. Kirjassa T niin kuin tietokirjallisuus (toimittanut Pirjo Hiidenmaa, Äidinkielen opettajain liitto 2017) Markku Löytönen kertoo artikkelissaan "Miten kirjojen kuvamaailma on muuttunut?", kuinka kohderyhmän muuttaminen iältään hieman vanhemmaksi vaikutti kirjaan ja hänen kirjastaan saamaan palautteeseen hurjasti. Teoksesta tuli paitsi lapsille sopiva myös vanhemmille miellyttävä kokemus, mikä tietysti kuulostaa ihanteelliselta tietokirjailijalle.
Iän lisäksi tulisi tietokirjaa kirjoittaessaan miettiä, kuinka korkeasti ja mille aloille kouluttautuneille teos on suunnattu. Jos teos on suunnattu lähinnä saman alan akateemikoille, ei peruskäsitteitä tarvitse avata ja kyse on tällöin oikeastaan tiedekirjasta. Teos voi myös olla suunnattu aivan kaikille aikuisille, jolloin ainakin ennen puhuttiin kirjoittamisesta niin, että Pihtiputaan mummokin ymmärtää. Toisaalta kuten Raevaarakin (2016: 14) huomauttaa, Pihtiputaan mummokin voi olla vaikkapa emeritaprofessori. Olen itse huomannut, että kohderyhmää voi olla hyvä aktiivisesti muistuttaa itselle, sillä kirjoittaessa helposti kuvittelee tietynlaisen lukijan, jolle kirjoittaa. Jos kirjoittaa kaikille, kannattaa käsikirjoitusta lukea tämä ajatus mielessä.
Teoksen tarve, uutuusarvo ja suhde jo olemassa oleviin teoksiin tuottavat välillä epävarmuutta kirjaa kirjoittavalle. Jos aiheesta on kirjoitettu jo jotain, ei oman teoksen tarve tunnu ehkä yhtä suurelta. Toisaalta jos aihe myy paljon, omallekin teokselle aiheesta voisi olla kysyntää. Jos aihe on kirjamarkkinoilla yleisehkö, kannattaa tosissaan pohtia näkökulmaansa ja kohderyhmäänsä tarkemmin. Voisiko aiheesta kirjoittaa tarkentaen johonkin tiettyyn osa-alueeseen siinä? Voisiko aiheesta kirjoittaa aikuisten sijaan lapsille? Raevaara kertoo Tajuaako kukaan -teoksessa pohtineensa pitkään kirjoittavansa tietokirjan koirista, mutta miettineensä näkökulmaa aiheelle: "Lopulta äkkäsin oikeastaan yksinkertaisimman mahdollisen näkökulman koira-aiheiselle tietokirjalle: miksi koira on sellainen kuin se on?" (Raevaara 2016: 30). Erilaisen näkökulman avulla voi synnyttää kirjalle raon markkinoilla ("Tästä aiheesta ei ole ennen kirjoitettu tästä näkökulmasta!") ja tarpeen aiheesta kiinnostuneille.
Ehdottoman tärkeä pointti on Raevaaran ja Strellmanin kohta 4 eli "Oman kiinnostuksen kestävyys". Vaikka aiheen kirjalle olisi kysyntää, aiheesta olisi materiaalia kirjaa varten ja se olisi uusi näkökulma johonkin aiheeseen, se ei välttämättä innosta tarpeeksi kirjoittajaa luomaan aiheesta kokonaista teosta. Uskoisin, että tämän huomaa jo sisällysluetteloa tehdessä. Jos aiheesta on vaikea muodostaa edes sisällysluetteloa ja julkaisusuunnitelmaa, ei sitä ehkä kannata lähteä väkisin toteuttamaankaan. Kirjan tekeminen ja julkaiseminen ei ole nopeaa puuhaa, mutta jos aiheen parissa taistelee viitisen vuotta, sen kanssa olisi ehkä kannattanut luovuttaa jo muutama vuosi aiemmin. Tämä pätee myös kaunokirjallisuuteen.
Kirjailijaesittelyn kohdalla julkaisusuunnitelmassa tulisi kertoa oma nimensä, koulutustaustansa ja miksi olisi sopiva henkilö kirjoittamaan aiheesta tietokirjan. Onko esimerkiksi kouluttautunut alalta maisteriksi tai tohtoriksi tai harrastaako jotain aiheeseen liittyvää? Nykyään tietokirjan kirjoittaakseen ei tarvitse olla korkeasti kouluttautunut, vaikkakin tietokirjailijoista (tai ainakin Suomen tietokirjailijat ry:n jäsenistä) suurin osa tällaisia edelleen onkin. En itse uskaltanut aluksi edes opiskella tietokirjallisuutta, sillä se kuulosti niin hienolta. Epäilin, että kursseilla olisi vain ihmisiä, jotka saivat lukiosta täyden kympin keskiarvon ja jotka vielä yliopistossakin repivät pelkkiä vitosia kursseilta ja ärsyttivät opettajia keskeyttämällä luennon kymmenen minuutin välein "itse asiassa" -lisäyksillään. Näin ei kuitenkaan ole. Ihan kuka vain voi kirjoittaa tietokirjan ja opiskella tietokirjallisuutta (sitä voi opiskella Avoimessakin yliopistossa, joten muutamalla kympillä ihan yliopistomaailman ulkopuolinenkin voi käväistä yhden kurssin sitä opiskelemassa). Tätä ei tosin kannattane kirjoittaa julkaisusuunnitelmaan, vaan siinä kohtaa kannattaa ehkä mainostaa itseään parhaaksi mahdolliseksi aiheesta kirjan kirjoittavaksi henkilöksi kuin työhakemuksessa konsanaan.
Kaunokirjallisuuden kohdalla kaikki yllä olevat seikat pätevät melko hyvin paitsi materiaalin riittävyyttä ei tarvitse niinkään pohtia, ellei sillä tarkoiteta oman mielikuvituksen riittävyyttä. Mielikuvitusta ja luovuutta fiktiossa todellakin tarvitaan. Kaunokirjankin kohdalla tulisi miettiä kohdeyleisöä, ja senkin aihe pitäisi pystyä tiivistämään pääargumenttiin, jonka miettiminen ainakin auttoi itseäni löytämään punaisen langan. Kaunokirjallisuudessa tärkeää ovat tietysti myös henkilöiden kehityskaaret sekä kirjan jakautuminen jo Aristoteleen hahmottelemasti alkuun, keskikohtaan ja loppuun. Näiden löytämisessä olen kokenut esilukijat ja arvostelupalvelut todella hyödyllisiksi, sillä itse tuotin oman käsikirjoitukseni ensimmäisen version lähes täysin flow'ssa ja tietynlaisessa sumussa, enkä edes tajunnut tehneeni asioita vahingossa oikein juonikaarien osalta. Käsikirjoitustani tarvitsee toki vielä hioa erityisesti lopun osalta. Mutta ei siitä tällä kertaa sen enempää.
Yksi Toiminta tietokirjailijana -kurssilla esiin noussut huolenaihe oli ideoiden varastaminen. Ideaa ei voi tekijänoikeudellisessa mielessä omistaa, ja kuka vain voi tehdä vaikka jo julkaistun kirjan ideasta omanlaisensa version. Tekijänoikeudellisessa mielessä teos on omaperäinen ja itsenäinen luomus, jollaista kukaan muu ei voisi tehdä samanlaiseksi samasta ideasta ja näkökulmasta. Esimerkiksi uutiset harvoin täyttävät teoksen kriteerejä. (Pirkko-Liisa Haarmann ja Marja-Leena Mansala 2012: Immateriaalioikeuden perusteet. Helsinki: Talentum. s. 80 — 91.) Vaikka joku muu varastaisikin ideasi, ei hän voisi tehdä siitä samanlaista teosta kuin sinä. Professori Anne Mäntynen vakuutteli myös, etteivät kustantamot harrasta ideoiden varastamista ja teettämistä muilla tekijöillä. Tosin ulkomaisista teoksista kustantamot voivat saada ajatuksen teoksen tarpeellisuudesta Suomessakin ja mieluummin ehdottaa aihetta suomalaiselle asiantuntijalle kuin kääntäjälle, jotta aiheesta tehtäisiin täysin suomalainen omaperäinen teos. Olen itsekin uskaltanut mainita tietokirja-aiheestani työhaastatteluissa, ja sitä kohtaan on osoitettu mielenkiintoa. Mutta kirjaideaa ei välttämättä kannata huudella muuten kovin paljon, sillä kuten sanottu, ideaa ei voi omistaa. Toisaalta monet tietokirjat ovat tulleet tietokirjoiksi ja vielä menestyneiksi sellaisiksi juuri, koska kirjoittaja ensin kertoi ideastaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Teosten Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020) ja Historian jännät naiset (Atena 2020) kirjoittajat Eeva Kolu sekä Maria Pettersson julkaisivat ensin somessa päivityksiä aiheesta, josta lopulta syntyi tietokirja. Somepäivitykset paitsi herättivät kustantamojen kiinnostukset myös piiloisesti esimainostivat kirjaa, minkä takia ainakin Historian jännät naiset myytiin loppuun nopeasti.
Toivottavasti saatte tästä jotain irti kirjaideoidenne kanssa. Tsemppiä kirjoittajille ja ideoijille! Kommentoikaa ihmeessä muita mieleen putkahtaneita ajatuksia ideoinnista ja ideoiden jalostamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti