Mitä kaikkea editointiin kuuluu?

 Saadessani kutsun SKS:n haastatteluun viestissä kerrottiin haastattelun sisältävän pienen editointitestin. Tykkään ehkä liikaakin erilaisista testeistä, joten olin innoissani. Samalla aloin miettiä, mitä editointi käytännössä edes tarkoittaa. Oletin sen liittyvän oikolukemiseen, mutta samalla epäilin sen sisältävän jotain muutakin. Google-tulokset käsittelivät lähinnä videoiden editointia, mutta lisättyäni hakulausekkeeseen sanan teksti alkoi tulosten seassa olla minulle käyttökelpoisempaa tietoa. Editointiin liittyy oikolukemisen lisäksi kaunokirjallisuudessa tarinan ja hahmojen kehityskaarten editointi, sekä kauno- että tietokirjallisuudessa lukujen ja esitysjärjestyksen selkeys ja tietokirjallisuudessa sekä toisinaan kaunokirjallisuudessa (esim. historiallisten romaanien kohdalla) faktantarkistus ja annettujen tietojen epäily. Valmistauduin siis tällaiseen testiin. Haastattelussa selvisi kuitenkin, että testi on vain oikolukutesti. En ikinä saanut tietää, miten hyvin testi meni. Oletan, että hyvin, koska yleensä saan oikeinkirjoitustesteistä täydet, mutta toisaalta olin valvonut koko yön. No, ei siitä sen enempää.

Käytyäni editointikurssin, josta kerroin "Miten kustantamoon pääsee töihin?" -blogipostauksessani, editoijan roolit selkenivät minulle paremmin. Kurssi käsitteli enimmäkseen kaunokirjallisuuteen liittyvää editointia ja vielä freelancer-kontekstissa, mutta monet rooleista pätevät jollain tapaa tietokirjallisuuteen tai perinteiseen kustantamiseenkin. Etenkin nykyään kun tietokirjallisuus on nousussa ja tietokirjallisuutta kirjoitetaan luovemmin ja tarinallisemmin Suomessakin.

Kun kirjoittaja on saanut käsikirjoituksensa siihen kuntoon, että se kaipaisi oikolukua ja editointia, hän lähestyy kustantamoa tai freelancer-editoijaa. Ensin tehdään suuret muutokset, eli kieltä ei vielä koulita. Kirjoittaja voi hankkia käsikirjoitukselleen esilukijan, joka lukee sen läpi ja antaa mielipiteensä tarinasta, hahmoista, juonenkaaresta, kirjoituksen vahvuuksista ja heikkouksista. Esilukija voi olla myös editoija, jolloin nämä roolit tulevat samassa paketissa. Kustannustoimittajat ammattilaisuudestaan huolimatta ovat hekin ihmisiä, joilla on mielipiteitä ja tunteita. Sanon tämän lähinnä, koska olen jonkin verran törmännyt blogeihin aloittelevilta kirjailijoilta, jotka kaipaavat kirjalleen muita esilukijoita kuin kustannustoimittajia, sillä "tavallinen ihminen" tulee myös poimimaan kirjan lopulta kaupan hyllystä ja lukemaan sen. Kustannustoimittajatkin ovat "tavallisia ihmisiä", ja heille voi kertoa tarkemmin suuntaako teoksensa kokeneille lukijoille vai kokemattomille. Omasta mielestäni paras olisi tietysti, jos teos antaisi jotain kaikille niin, ettei kokematonta lukijaa häiritse jokin kohta, joka aukeaisi kunnolla vain kokeneelle lukijalle (esim. intertekstuaalinen viittaus tai kielellä leikittely niin, että sen kaksoismerkitys aukeaa lähinnä kielen kunnolla tunteville). Käsikirjoitukselle voi siis hyvin hankkia erilaisia esilukijoita, mutta kustannustoimittajan ymmärrystä "tavallisista ihmisistä" ei kannata aliarvioida.

Kuten aiemmassa blogissani totesin, Suomessa ei yleensä ole erikseen tyyppejä Developmental editor, Copy editor ja Line editor. Copy editor eli oikolukija voi jollakin kustantamolla olla esimerkiksi freelancer-tyyppisesti listoilla, mutta editoija on Suomessa yleensä ihan vaan kustannustoimittaja, joka vastaa sekä tarinan editoinnista että kielen oikeellisuudesta. Vaikka nimikkeitä on vähemmän, samat asiat käydään silti läpi käsikirjoitusta muovattaessa. Tarinaa ja hahmoja editoidessa mietitään esimerkiksi, ovatko hahmot kliseemäisiä, onko juonenkaari ja erityisesti sen alku ja lopetus tyydyttäviä, kasvavatko hahmot tarinan aikana, ovatko kohokohdat tai juonenkäänteet kulutettuja, ovatko hahmojen suhteet tarpeeksi hyvin työstettyjä tai onko jostakin kohtauksesta kerrottu liikaa tai liian vähän. Paljon lukeva ei-ammattilainen esilukijakin saattaa osata osoittaa kohdan, jossa on vikaa, vaikka hän ei osaisi kertoa, mikä siinä häiritsee. Kustannustoimittajan tulisi pystyä selkeästi kertomaan, mikä tietyssä kohdassa on hyvää ja mikä taas huonoa sekä miten sitä voisi lähteä korjaamaan. Apuna voivat toimia erilaiset kirjoitusoppaat.

Oikolukija tarttuu toimeen, kun käsikirjoitusta on työstetty tarpeeksi pitkälle, eikä suuria muutoksia enää tule. Tässä kohtaa huolitellaan kieltä oikeinkirjoitusoppien mukaiseksi ja tyyliltään miellyttäväksi. Kohderyhmä vaikuttaa, sillä esimerkiksi selkokielisen kirjan tulisi olla selkeää suomea. Selkokieleen on onneksi ihan konkreettisiakin ohjeita, joista tosin täytyy toisinaan joustaa. Kustannustoimittaja tai oikolukija ei voi kirjoittaa koko teosta uudelleen, joten kirjoittajan tulisi osata valitsemansa kirjoitustyylin perusteet. Oikolukija ei siis tee kokonaisesta kieleltään monimutkaisesta kirjasta selkokielistä versiota tai päinvastoin selkeäkielisestä käsikirjoituksesta tyyliltään proustmaisen mutkikasta, monisanaista ja ylevää versiota. Oikolukija puuttuu kuitenkin kielivirheisiin ja epäselviin virkkeisiin, joiden sanoma tulisi selvemmin esiin vaikkapa erilaisen sanajärjestyksen avulla. Oikolukijan yksi parhaista ystävistä on ainakin Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas, jonka suomen kielen maisteri on lukenut pariinkin otteeseen. Olen harkinnut myös Kotuksen Oikeinkirjoitusta verkossa -kurssia, vaikkakin epäilen, ettei se kovin paljon voisi enää suomen maisterille opettaa. Toisaalta kaikki tekevät virheitä. Kurssi on melko hintava, joten minun täytynee ensin kysäistä Kotukselta, sopiiko se lainkaan suomen kielen maisterille.

Näiden kahden väliin jää jonkin verran tehtäviä, jotka Jenkeissä kuuluvat Copy editorin toimenkuvaan, mutta Suomessa tuskin kuuluvat oikolukijalle. Esimerkiksi ääni ja kerronta tulevat esiin kielessä ja niitä hiotaan vasta kun tarina muuten on kunnossa. Kirjoittajan on toki hyvä miettiä näitä koko ajan kirjoittaessaan. Writing Creative Nonfiction -kurssilla Tilar J J. Mazzeo neuvoo jopa kuvittelemaan tarinan kertojan mielessään tietynnäköiseksi ja kirjoittamaan hänet ikään kuin hahmoksi tarinaan (Mazzeo siis kaiken lisäksi puhuu tietokirjallisuudesta). Ajattelemalla kertojan hahmoksi voi tuskin välttyä kiinnittämästä huomiota kerrontaan. Kustannustoimittaja antaa myös näistä asioista kommentteja kirjoittajalle. Kerronnan tulee olla loogista ja pysyä samanlaisena tai tiettyä kaavaa noudattavana. Teoksessa voi siis olla useita kertojia, mutta kerronnan vaihtumisen pitää selvitä lukijalle. Jos kirjoittaja on kirjoittanut ensimmäiset parisataa sivua yhden hahmon näkökulmasta ja toiset parisataa tämän siskon näkökulmasta, voi olla hyvä harkita kertojien vuorottelua ennemmin kuin tällaista kerronnan vaihtumista. Vuorotellessa kertojan vaihtumiseen tottuu, eikä lukijalle tule fiilis, että häntä olisi huijattu alun ollessa aivan muuta kuin lopun. Kerronnasta ja äänestä löytyy myös paljon kirjallisuutta ja tutkimusta.

Tietokirjojen kohdalla editointiin kuuluu jos ei suoraan faktojen tarkistus niin vähintäänkin annettujen tietojen epäily. Ristiriitaisuuksia ei saa olla tai ne pitää selittää. Kirjoittaja on käsikirjoituksen valmistuttua kirjoittamansa aiheen asiantuntija, vaikka ei niin kokisikaan, ja hänen tulee voida vastata kustannustoimittajan kysymyksiin ja epäilyksiin esimerkiksi etsimällä tietoa niihin. Virheitä sattuu kuitenkin aina, ja niitä korjataan sitten seuraaviin painoksiin, jos sellaisia tulee. Jokin vuosiluku saattaa olla väärin. Myös taitossa voi käydä virheitä: erään tietokirjailijan teoksesta hukkui lähdeluettelo ensimmäisestä painoksesta. Jos virhe on suuri, ensimmäinen painos voidaan tuhota. Lähdeluettelon voi onneksi julkaista netissä vaikka ilmaiseksi, mutta suurempiakin virheitä voi sattua.

Kun käsikirjoitus on muokattu tarinaltaan, kieleltään ja tyyliltään sopivaksi, se on valmis painettavaksi ja myytäväksi. Tässä kohtaa voi vielä halutessaan pyytää apua betalukijalta, joka saattaa antaa viime hetken viilaukseen sopivia neuvoja. Betalukijoille ei yleensä makseta tai heille saatetaan enintään lähettää kiitokseksi yksi kirja, koska he lukevat käytännössä valmista kirjaa. Betalukijan jälkeen kirja on siis viimeistäänkin valmis. Kustannustoimittaja tai freelancer-editoija ja kirjoittaja ovat tehneet tiukkaa yhteistyötä, joka on tähdännyt valmiiseen ja mahdollisimman hyvän lukukokemuksen tarjoavaan kirjaan. Kustannustoimittajan olisi hyvä omata sellaiset sosiaaliset taidot, että yhteistyö kirjoittajan kanssa sujuu. Itseäni hieman pelottaa hankalat kirjoittajat, jotka eivät osaisi ottaa palautetta vastaan tai jotka olisivat jopa ilkeitä. Palautteen voi kuitenkin aina muotoilla kirjoittajakohtaisesti ja korostaa tiettyjä hyviä puolia vaikka korjattavaakin vielä olisi. Jos kirjoittaja ei suostu tekemään mitään korjausehdotuksista, ei kustantamon tarvitse kustantaa kirjaa. Vasta kustannussopimuksen jälkeen voidaan tällaista velvoittaa, eikä silloinkaan välttämättä, jos kirjoittaja ei suostu mihinkään korjausehdotuksiin. Monissa kustannussopimuksissa lukee, että kustantajalla on oikeus muokata kirjaa. Muokkauksia ei kuitenkaan voida tehdä kysymättä kirjoittajalta, jonka nimi kirjan kannessa tulee loistamaan. Epäilen kuitenkin, että harvassa ovat sellaiset kirjoittajat, joiden kanssa ei millään tulisi toimeen, jos vain itse yrittää.

Miten editointi sitten käytännössä toimii 2020-luvulla? Nykyäänkin saatetaan käyttää paperia ja punakynää. Paperilla saatetaan käydä eräänlaista keskustelua kirjoittajan tai kääntäjän kanssa korjausehdotuksista, sillä aina kustantajan korjausehdotukset eivät ole loppuun asti mietittyjä. Jos korjausehdotuksia annetaan tai muutoksia tehdään koneella, käytetään kommentointi-toimintoa ja muutosten jäljittämisen toimintoa. Molemmat löytyvät sekä Wordistä että Pagesistä, mutta kustannusalallakin luultavasti suositaan Wordiä. Muutoksia kustannustoimittaja voi tehdä suoraan, jos on kyse lyöntivirheestä, mutta kaikkia pilkkuja ei muokata suoraan. Etenkin kokeneet kirjoittajat voivat itse päättää, rikkovatko mieluummin oikeinkirjoitusoppeja ja kirjoittavat omalla tyylillään vai mukailevatko oppeja ja kirjoittavat eri lailla. Koska hommat tehdään paperilla tai koneella, ovat etätyöt monesti mahdollisia. Freelancereille usein lähetetään esimerkiksi sähköpostitse editoitava tai oikoluettava teksti, johon he sitten samalla tapaa tekevät jäljitettäviä muutoksia ja muutosehdotuksia kommentteina.

Toisaalta Strellman ja Raevaara esittelevät Tietokirjailijan kirjassa jäljitä muutokset -toiminnon ongelmia. Ensinnäkin toiminto on hankala, jos korjattavaa on paljon. Tällöin tiedostosta tulee sekava ja kommenttien tai hyväksyttävien muutosten määrä on häiritsevä. Lisäksi kirjoittajan on helppo vahingossa hylätä korjausehdotuksia, jos tätä toimintoa käytetään. Kolmantena ongelmana Raevaara ja Strellman esittävät sen, että toiminnon käytöstä seuraa muita pikkuvirheitä, kuten ylimääräisiä välilyöntejä. Olettaisin, että sen mukana syntyy myös toistoa ja virheitä taivutuksessa, kuten "Suomessa edelleen sijaitsee edelleen..." tai "Asiassa koskee muitakin puolia". Raevaara ja Strellman kertovat monien kustantamojen käyttävän editointityylinä punaisella fontilla kirjoittajan tekstin sekaan kirjoittamista. Näin korjausehdotukset eivät jää huomiotta, eikä niitä voi vain hylätä tai hyväksyä, vaan kirjoittajan tulee käydä teksti kokonaan kunnolla läpi.

Huomasin jo graduani kirjoittaessani, että omia virheitä on helpompi huomata paperilta kuin koneelta, joten suosin siinä mielessä tulostamista. Toisaalta luontoa ja aikaa säästääkseni voin hyvin tehdä muutoksia myös koneella. Muutokset täytyy lopulta kuitenkin tehdä myös koneella, joten miksei tekisi niitä suoraan siellä. Omat käsikirjoitukseni olen kuitenkin aina tulostanut, sillä omaa tekstiään lukee eri lailla kuin muiden. Jostain syystä paperin avulla olen onnistunut huiputtamaan mieltäni kuvittelemaan lukevani jonkun muun kirjoitusta.

Tästä varmaan puuttuu vielä melko paljon asioita, joten kertokaa ihmeessä kommenteissa, mitä kaikkea muuta editoijan tehtäviin kuuluu!

Kuva: cottonbro (pexels.com)