Tarvitseeko kustannustoimittaja sometilejä?

 En ole kovin innokas somettaja. Jossakin kohtaa elämääni jätin sometilit pitkälti roikkumaan tyhjillään, enkä availlut äppejä, ja kysellessäni läheisteni kuulumisia kasvotusten tai puhelimessa he ihmettelivät, enkö lukenut niistä jo Facebookista. Pidin taukoa erityisesti Facebookista myös sen takia, että ihmisten ilkeys toisille ihmisille oli liikaa silloiselle mielenterveydelleni. Nyt olen poistanut Facebookini kokonaan. Instagramissa minulla on pari koirapostausta, ja välillä katselen sieltä eläinkuvia ja -videoita. Twitteriä en ole juuri koskaan käyttänyt. Some söi uskoani ihmiskuntaan ja teki minusta kiukkuisemman, ja nyt ilman somea voin huomattavasti paremmin.

Kustannustoimittajan (etenkin tietokirjallisuutta toimittavan sellaisen) toimenkuvaan kuuluu kuitenkin muutakin kuin saapuneiden käsikirjoitusten ja julkaisusuunnitelmien läpi koluamista ja niille punaisen tai vihreän valon näyttämistä. Kustantamon täytyy välillä myös tilata aiheita. Etenkin oppikirjat oikeastaan aina tilataan. Ajankohtaisista aiheista ei välttämättä ole tekeillä kirjaa, joten kustantamojen täytyy toimia nopeasti löytääkseen jonkun asiantuntevan henkilön kirjoittamaan vaikkapa pandemioista tai Ukrainasta ja Venäjästä. Kustantamot voivat myös seurata ulkomaiden menestyskirjoja ja käännättää niitä suomeksi tai teettää samasta aiheesta täysin suomalaisen teoksen.

Some on eittämättä yksi tärkeimmistä paikoista, joista kustantajat voivat kirjaideoita löytää. Kansainväliset ja kotimaiset kirjallisuusryhmät sekä oikeastaan kaikki mahdolliset ryhmät voivat antaa meheviä ideoita mahdollisille uusille menestyskirjoille. Vähän aikaa sitten eräässä feministiryhmässä ihmeteltiin, eikö suomeksi tosiaan ole yhtäkään murrosikäisille suunnattua seksuaalisuudesta laaja-alaisesti kertovaa kirjaa. Kommenttiosioon linkattiin muutama opus, mutta mikään niistä ei ollut murrosikäisille suunnattu. Kirjallisuusryhmistä kustannustoimittajat saavat vihiä siitä, mitä suomalaiset haluavat lukea. Erikielisistä kirjallisuusryhmistä voi löytää käännösideoita.

Toisaalta tiedämme jo, mitä suomalaiset mielellään lukevat. Tietokirjojen osalta suosituimpia ovat elämäkerrat (etenkin muusikkojen ja urheilijoiden), historia- ja sotakirjat sekä luontokirjat. Terveysaiheiset tietokirjat ovat nekin suosittuja vaikkakaan eivät yhtä korkealla listan kärjessä kuin vaikka Briteissä. Tähtitiedettä on onnistuttu popularisoimaan Suomessakin. Kieli- ja kirjallisuustieteelliset kirjat taas eivät vedä yhtä hyvin, mikä on kaltaiselleni kielitieteilijälle tietysti harmi.

Kansainvälisistä menestyskirjoista ja suomalaisesta kirjakeskustelusta saa käsitystä myös lukemalla uutisia, osallistumalla lukupiireihin tai kirjastojen tapahtumiin. Sain kuulla Döstädning-kirjasta ja siitä syntyneestä ilmiöstä YouTubesta eräältä tubettajalta (But First, Coffee), joka tuottaa videomuotoisia ohjeita siivoamisesta, hamstraamisesta, arjen hallinnasta, aikaansaamisesta ja budjetoinnista. Niiiiiin paljon kaipaisin hänen tekevän kirjan opeistaan. Hän on kokemusasiantuntija, sillä hänellä on ollut vaikeuksia siivoamisen ja budjetoinnin kanssa. Juuri sen takia hänen ohjeensa kolahtavat itselleni niin hyvin; hänen tarinansa ovat paitsi samaistuttavia myös hyödyllisiä. Suomeksikin on esimerkiksi tuore Aila Ruohon Ahdas arki: Kun tavarasta tulee taakka, ja Ruohollakin on jonkinlaista kokemusasiantuntijuutta, sillä hänen läheisensä ilmeisesti inspiroi häntä kirjaan. Tämän tubettajan videoiden sisällöstä ei taida kuitenkaan olla samanlaista kirjaa. Tammi on sentään suomentanut Döstädning-teoksen: Mitä jälkeen jää: Taito tehdä kuolinsiivous.

Podcasteissä on usein kirjailijoita asiantuntijavieraina. Esimerkiksi Ologies ja harmillisesti jo päättynyt Periodic Talks ovat usein kutsuneet tietystä asiasta kertomaan juuri kirjan julkaisseita henkilöitä. Olen päässyt hankkimaan virtuaaliseen kirjahyllyyni aivan upeita kirjoja, esim. The Sleep Solution: Why Your Sleep Is Broken and How to Fix It, ja haaveilemaan toisista, esim. The Food Lab: Better Home Cooking Through Science. The Sleep Solution -teoksen kautta jotenkin huomasin myös terapiaan liittyvän kirjan Maybe You Should Talk To Someone, jonka tekijää haastateltiin myös Doctor Miken YouTube-kanavalla (The Truth About Therapy -video). Nämä kaikki kolme pitäisi ehdottomasti suomentaa! Kokkaamisen tieteestä on tehty muitakin kirjoja, mutta suomeksi sellaisia ei oikein löydy. Olen niin kömpelö keittiössä ja melko epäkiinnostunut kokkaamisesta, että tarvitsisin kipeästi tiedenäkökulmallista kokkauskirjaa. Unikirjojakin löytyy suomeksi melko vähän: Duodecimillä on Unen taidot: Löydä uni ilman lääkkeitä ja Unihiekkaa etsimässä: Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin. Epäilen kuitenkin, ettei näissä ole samanlaista kerronnallisuutta ja vitsikkyyttä kuin Chris Winterin The Sleep Solutionissa. 

Myös Maybe You Should Talk To Someone on uniikki: samanlaista ei voisi kukaan muu kirjoittaa. Sen kirjoittaja Lori Gottlieb on kirjoittanut muitakin kirjoja ja työskennellyt toimittajana, kustannustoimittajana ja tv-sarjojen käsikirjoittajana. Hän kertoo kirjassaan koskettavasti asiakkaistaan ja näiden terapian tarpeesta sekä terapiasta koituneesta hyödystä mutta myös omasta terapiakokeiluistaan. Usein terapeutteihin liittyy esioletuksia siitä, ettei terapeutilla saisi olla ongelmia tai toisaalta on myös "hot mess" -stereotypia terapeuteista, joilla ei muuta olekaan kuin ongelmia. Gottlieb kertoo matkastaan tästä oletusten luomasta paineesta siihen tajuamiseen, miten terapeuteillakin on ongelmia ja kuinka tämä vain auttaa heitä työssään, sillä hekin ovat ihmisiä ja tietävät kivusta monipuolisesti. Itselleni kolahti Gottliebin tapa käsittää terapia "oman tarinansa editoinniksi", kirjoitus- ja toimituskokemustä hällä kun paljon on. Terapiaan liittyvissä keskusteluissahan korostetaan usein, miten epäluotettavia oman tarinamme kertojia oikein olemme. On oikeastaan ihme, ettei Gottliebin kirjaa ole jo käännetty suomeksi. Se on käännetty usealle muulle kielelle, ja se on lisäksi New York Times bestseller.

Takaisin punaisen langan pariin: Kustannustoimittaja voi hyötyä valtavasti somesta, mutta käännös- ja kirjaideoita on kaikkialla! Lisäksi kustantamoissa on sen verran paljon henkilöstöä, että eiköhän joku työkavereista partioi somekeskusteluja aivan tarpeeksi. Jos omiin tehtäviin kustantamossa kuuluisi somen päivittely, voi tähän tarvita omankin tilinsä (ainakin Facebookissa) ja vähintäänkin osaamista käyttää kustantamon valitsemia someja. Mutta tämä on hieman poikkeustapaus ja helposti korjattavissa, sillä somet ovat yleensä helppokäyttöisiä ja aina voi tehdä tunnukset, joita ei käytä sitten muuten. Minullakin on feikki-Facebook-tili, jolla voin tarvittaessa ilmoittaa löytyneestä lemmikistä ja katsella sivusilmällä kirjallisuuskeskusteluita. En tosin ilmoita tätä työhakemuksissa, mutta työnantajat harvemmin kyselevät someista. Kaikkien ehkä oletetaan olevan somessa.

Kommenteissa saa kertoa omista ajatuksistaan! Tarvitseeko kustannustoimittaja työssään sosiaalista mediaa tai henkilökohtaisia sometilejä?

Kuva: Pixabay (pexels.com)