Kirjallisuuden lajit ja lajien välinen vuoropuhelu

Kun aloin kirjoittaa nanowrimo-kokeiluni yhteydessä fiktiivistä tarinaa ja selitin ideastani ystävälleni, aloin miettiä, mihin genreen ideani oikein kuuluisi. Selvää oli vain, että kyseessä oli kaunokirjallinen kirjoitusidea, sillä tapahtumat olivat kuvitteellisia. Toisaalta fiktiota ei välttämättä tarvitse sen kummemmin jaotella, ellei kyseessä ole esimerkiksi fantasia, kauhu, jännitys, mysteeri, scifi tai historiallinen romaani. Proosateos voi olla vaikkapa kasvukertomus, kuten hyvät kaunokirjalliset teokset usein ovat, jolloin genreksi voisi ajatella ainakin nanowrimon ehdottamaa "personal"-kategoriaa.

Oman kirjoitusideani genre mietitytti minua erityisesti siksi, että valittuani nanowrimo.orgissa genreiksi "adventure", "fantasy" ja "personal", aloin epäillä teokseni fantastisuutta. Teos käsittelisi etenkin syvemmällä tasolla erityisesti yksinäisyyttä ja lievähköä masentuneisuutta. Kun mikään ei oikein innosta tai tuota mielihyvää. Jos myisin ideaa eteenpäin fantasiana, tuntisin valehtelevani. Yhdellä virkkeellä kuvattuna sanoisin: kirja käsittelee aikuisuutta, masennusta sekä yksinäisyyden ja merkityksettömyyden tunteita ripauksella fantasiaa.

Genrepohdinnat ovat minusta äärettömän mielenkiintoisia etenkin scifin ja fantasian kohdalla! Star wars -elokuvasarja tuntuu monesta scifiltä, vaikka se on enimmäkseen fantasiaa ja "space opera" eli "avaruusooppera" (joka oli alkujaan pejoratiivinen eli halventava termi, mutta jota myöhemmin esimerkiksi George Lucas käytti itse elokuvistaan). Scifiä siitä tekee alukset ja muu teknologia, jotka ovat kuitenkin melko fantastisia virityksiä nopeuksineen ja muine (ainakin tällä hetkellä) mahdottomine toimintoineen. Elokuvissa tehtiin tietoisestikin tieteenvastaisia päätöksiä, sillä kirjoittajat kyllä tiesivät, ettei ääni kulje avaruudessa (sillä se tarvitsee väliaineen), mutta ampumisäänet olivat teatraaliselta kannalta kivempi idea. (Suurissa räjähdyksissä toisaalta pelkkä hiljaisuus voi olla monin verroin dramaattisempaa kuin räjähdysääni!)

Kirjoittajan ei toki tarvitse kovin tarkkaan miettiä genreä ainakaan kirjoitusprosessinsa aluksi. Pohdinnasta voi olla hyötyä, mutta kirjasta voisi ehkä tulla myös rajoja rikkova ja "lajinsa ensimmäinen", jos sitä ei tee tiettyyn muottiin. Kustantajaa genre tietysti kiinnostaa, mutta kustantaja voi myös varmastikin auttaa sopivan genren rajaamisessa.

Aina ei kuitenkaan ole edes täysin selvää, onko kyse kaunokirjallisuudesta vai tietokirjallisuudesta. Ajatuksiini on pinttynyt näkemys tietokirjallisuudesta tietynlaisena, stereotyyppisenä asiatyylisenä kirjoittajaan tai lukijaan viittaamattomana ja melko kuivanakin tietokokoelmana, joten tietokirjallisuuden opintojeni alussa pääsin hämmästelemään, miten mielenkiintoisia tietokirjat voivat olla.

Olen hyllyttänyt omat kirjahyllyni niin, että yhdellä hyllyllä on kaunokirjallisuutta, toisella suomen kielen tiede- ja tietokirjat, kolmannella kirjallisuutta ja viestintää koskevat tiede- ja tietokirjat, neljännellä kasvatustieteeseen, erityispedagogiikkaan ja koirankasvatukseen liittyvät tietokirjat (sekä joitakin sekalaisia kirjoja) ja viidennellä filosofiaan, psykologiaan, tilastotieteeseen ja piirtämiseen liittyvät tietokirjat ja oppaat sekä Virittäjä-lehdet. (Oppaat ja tiedekirjat ovat nekin tietokirjoja, mutta koin tarpeelliseksi erotella ne tässä selityksessä.) Kun aloin opiskella tietokirjallisuutta, aloin katsella hyllyäni tarkemmin, sillä kaunokirjallisuus-osiossa on esimerkiksi Ina Mikkolan Valtakirjani-tietokirja.

Miksi Mikkolan Valtakirjani oli tuntunut minusta kaunokirjalliselta? Ensinnäkin se on kertomuksellinen ja sisältää hieman puhekielisyyttä tai slangia. Toisekseen sen kuvitus on söpöä, minkä oletan tarkoitukselliseksi. Viime vuoden Helsingin Kirjamessuilla Ina Mikkola kertoi käyttävänsä rusetteja, koska niihin liitettyä söpöyttä ja tyttömäisyyttä herkästi aliarvioidaan ja -arvostetaan. Mikkola kapinoi tällaisia ennakko-oletuksia vastaan, ja hän on käyttänyt esimerkiksi leijonakorua, koska Suomi-leijonan ei pitäisi kuulua vain rasisteille. Söpön ulkoasun lisäksi teoksessa on tehtäviä, ja teos korostaa omakohtaisuutta: se kertoo Mikkolan kokemuksista ja puhuttelee lukijaa. Silti se on tietokirja, eikä se sisällä fiktiota. Kirjan tieto perustunee moneen eri alaan, ennen kaikkea viestintään ja kenties myös sukupuolentutkimukseen, sillä kirjassa käsitellään paljon valtaa, yhteiskuntaa, hierarkioita ja ihmisten ajattelutapoja sekä käsityksiä.

Lopulta huomasin, että kirjahyllyssäni moni muukin teos tuntui kuuluvan usealle eri hyllylle samaan aikaan. Mihin sijoittaisin teoksen, joka liittyy sekä viestintään että pedagogiikkaan? Entä nuo neuleohjeet ja piirtämisoppaat, joiden niin inhoan sijaitsevan kirjakaupassa tietokirjojen yhteydessä. Akateemisessa Kirjakaupassa on niille tosin erikseen paikka kauno- ja tietokirjojen välissä, sillä erikseen on kategorisoitu kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus, hyvinvointikirjat ja harrastekirjat. Sekin tuntuu työntävän tietokirjoista pitävää luotaan, jos kustantamon tietokirjallisuus-hakutuloksista suurin osa on neulekirjoja, eikä niitä saa rajattua pois. Oppaitahan ne ovat ja tietokirjoja siten tietysti, mutta tarkempi kategorisointi olisi tarpeen. Tutkimukseen perustumattomia tietokirjoja en nyt edes sen kummemmin käsittele, mutta tietenkään homeopatia-kirjan ei pitäisi olla samalla tietokirjahyllyllä kuin tutkittuun tietoon perustuvan korkeakoulutetun lääkärin tietokirjan.

Esseet ja aforismit ovat nekin hankalia luokiteltavia, sillä niissä ei esimerkiksi useinkaan viitata lähteisiin. Merete Mazzarellan kirjoissa ei ole lähdeluetteloa, mutta hän toisaalta edes mainitsee tekijän ja teoksen nimen pohdiskellessaan jotakin lukemaansa. Kuuntelin keväällä Elisa Aaltolan Esseitä eläimistä -essee oli mielestäni sekin mielenkiintoista rajankäyntiä tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä. Esseet ovat monelta osin omakohtaisia ja kertovat Aaltolan eläinmuistoista. Kieli on helppoa, eikä lähteitä vilissyt tekstin seassa. Aaltola on kuitenkin filosofi, ja hän käsittelee myös filosofisia teorioita ja mainitsee esimerkiksi Jacques Derridan alastoman kohtaamisen häntä häpeilemättä tuijottavan kissan kanssa. Esseet ja aforismit perustuvat usein elämänkokemukseen, eivätkä ne sen takia kaipaa kummempia lähdeviittauksia. Lähinnä lähteiden puuttuminen kai saa ne mielessäni liikkumaan kauno- ja tietokirjallisuuden häilyvällä rajalla.

Kirjoittajalle on tietystikin paljon tärkeämpää tietää, onko teos kauno- vai tietokirjallisuutta, kuin osata varmaksi sanoa, minkä verran teos on fantasiaa ja minkä verran scifiä. Kustantamoilla on yleensä kaksi eri käsikirjoitusten vastaanottolomaketta, joista yksi on kaunokirjallisille käsikirjoituksille ja toinen tietokirjallisille, joiden kohdalla tosin yleensä lähestytään kustantamoa jo pelkän idean ja enintään näyteluvun kanssa. 

Kerroin aikaisemminkin jo omasta lähes valmiista omaelämäkerrallisesta käsikirjoituksestani. Koska en ole julkisuudenhenkilö ja näkisin teoksen arvon lähinnä samanlaisena kiinnostavana tarinana kuin hyvät kaunokirjalliset teokset, olen paljon pohtinut, sopisiko se paremmin tieto- vai kaunokirjallisiin teoksiin. Realistinen kaunokirjallinen teos on samaistuttava, koska sen tapahtumat vähintäänkin voisivat olla totta. Lisäksi minusta tuntuu muutenkin oudolta ajatella omaelämäkertoja tietokirjoiksi, sillä omaelämäkertoja varten ei välttämättä haastatella sukua tai ystäviä ja ne voivat siis sisältää väärin muistettuja asioita, kuten ehkä kaikki omaelämäkerrat sisältävätkin. Pirkko Saisio on kirjoittanut autofiktiota, eli fiktiota, jonka päähenkilönä on Pirkko Saisio ja jonka tapahtumat ovat osittain totta. 

Helppoa teosten rajaaminen eri genreihin ei aina ole, mutta se toisaalta tekee monista teoksista erityisen mielenkiintoisia!

Kirjastojen luokitusjärjestelmä löytyy Finto.fi:stä ja auttaa genreluokittelussa. Itseäni ilahdutti erityisesti tuo "assosiatiiviset luokat" -kohta, luokittelu kun ei ole aina yksinkertaista.