Terapeuttinen kirjoittaminen

 Olen toisinaan kiinnittänyt huomiota siihen, kun vaikkapa neulomisen sanotaan olevan terapeuttista. Ymmärrän täysin, mitä tällä tarkoitetaan! Neuloessa näennäisesti keskittyy käsillä olevaan tekeleeseen, mutta tosiasiassa miettii aivan muita juttuja. Se tuntuu jotenkin puhdistavalta, sielunhoidolta. Olen kuullut samaa fyysisiä ja taiteellisia lajeja harrastavilta; esimerkiksi yhden mielestä tanssiessa ei tarvitse miettiä mitään, se vain tuntuu terapeuttiselta. Aloin pohtia, miten erilaista tällainen luova itseilmaisu ja niiden näiden ajattelu tai ajattelemattomuus ovat keskusteluterapian kanssa. Keskusteluterapia ei oikeastaan edes ole "terapeuttista", vaan se voi tehdä kipeääkin, kun haavoja avataan ja putsataan. Varsinaisessa terapiassa käsitellään vaikeita asioita ja pyritään saavuttamaan terapian tavoitteet, esimerkiksi itseinhon vähentyminen tai apukeinojen saaminen masennukseen. En tiedä, millaista on tanssiterapia, mutta luulen, että sielläkään ei pelkästään tanssita. Itse kävin pienenä äitini kuoleman jälkeen taideterapiassa, jossa puhuttiin paljon. Taide vain tuki puhumista ja oli keino ilmaista tunteita tai muistoja.

Olen isompana kirjoittanut päiväkirjaa ja lisäksi kokeillut jonkinlaista traumakirjoittamista. Tällöin olen pannut muistiin ikäviä tapahtumia lapsuudestani ja nuoruudestani sekä jäsennellyt niitä. En mene näihin tapahtumiin sen tarkemmin, mutta kerron traumakirjoittamiskokemuksistani, niin hyvistä kuin huonoistakin. 

Hyviä puolia: Kirjoittamalla voi käsitellä vaikeita tunteita ja muistoja, joista kirjoittaminen on aluksi vaikeaa. Itselleni kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen. Kun muistot on ylhäällä, niihin voi palata, toisin kuin puheeseen. Kirjoittaessani hoksasin paljon asioita itsestäni ja elämästäni, esimerkiksi syitä tiettyihin käytösmalleihini. Kun näitä asioita tajuaa, niitä voi lähteä tarvittaessa muuttamaan. Kirjoittaminen tuntuu turvalliselta ja antaa hallinnan tunnetta.

Huonoja puolia: Kirjoitettuani itsestäni huomasin kuitenkin olevani melko yksin avaamieni haavojen kanssa. Terapiassa oleellista kuitenkin on koulutettu terapeutti, joka osaa auttaa asioiden käsittelyssä ja jäsentelyssä. Terapeutti toimii myös hitusen objektiivisempana peilinä, sillä se, miten kerromme tarinamme, ei ikinä täysin vastaa totuutta. Kun olin kirjoittanut itsestäni yli 100 sivua, huomasin outojen ajatusten pyrkivän pintaan: tuntui, etten oikein enää tuntenut itseäni. Vaikka olin juuri kirjoittanut itsestäni puolikkaan romaanin verran! 

Jos pääsee kirjallisuusterapiaan kirjoittamaan ohjatusti, suuren osan näistä huonoista puolista voi unohtaa. Osan kirjoittamisen vaikutuksista voi nähdä kolikon kääntöpuolina, eli yhtäältä voi vaikka hallita omaa tarinaansa mutta toisaalta saattaa vahingossa muokata sitä. 

Kulttuuripsykologian tutkija Juhani Ihanus aloittaa vuonna 2019 julkaistun teoksensa Transformative Words: Writing Otherness and Identities näillä sanoilla:

 '"Even the soundest among us know just the same that a firm identity remains a fiction." When I read that sentence in Julia Kristeva's Black Sun (1989, p. 257), I immediately found a point of resonance between her expression and my own. "The longer I wrote my memoirs, the more fictive they became" (Ihanus, 2015a, p. 74."'

Mieleeni tulee myös seksuaalikasvattaja Kaisa Merelän vastauksen alku yhteen Himokirjan kysymyksistä, jossa kyseltiin huonoista seksikokemuksista:

"Epäonnistuneita seksikertoja on siinä mielessä vähän kurja muistella, että jos leimaa jonkin menneisyyden seksikerran "huonoksi" tai "epäonnistuneeksi", mieli alkaa jälkikäteen väritellä muistosta entistä huonompaa. Tällä tavalla luodaan valemuistoja."

Epäilemättä kokemuksista kirjoitettaessakin voi alkaa käydä näin, jos kirjoittamaansa palaa usein ja sitä hioo tai muokkailee jälkikäteen. Toisaalta en ole itse juurikaan halunnut tai kyennyt palaamaan joihinkin traumakirjoituksiini. Ehkä ne pysyvät edes jokseenkin oikeina, vaikka emme objektiivisesti ikinä tapahtumia näekään.

Kirjoittaminen voi tuoda hallinnan tunnetta, sillä kirjoittaja hallitsee paitsi arkeaan ainakin kirjoittamishetkellä (joskus kirjoittaminen vaatii hirvittävästi itsekuria!) myös sitä, mistä hän kirjoittaa, oli se sitten faktaa tai fiktiota. Minä itse päätän, haluanko kirjoittaa itsestäni ja teenkö sen. Se on voimauttavaakin. Saada äänensä kuuluviin, edes vain itselleen. Kirjoittamalla itseen ja tapahtumiin saa tavallaan etäisyyttä, sillä kirjoittaessaan ihminen ottaa kertojan roolin. Ehkä tämän takia itselleni kirjoittaminen vaikeista asioista on helpompaa kuin puhuminen niistä. Minusta on usein myös vaikeaa surra omia huonoja kokemuksiani, joten luen ja katson sellaista viihdettä, jonka avulla voin surra samanlaisia kokemuksia muiden kautta. Minulle on helpompi surra ikään kuin empaattisen etäisyyden kautta.

Fiktionkin kirjoittaminen voi olla terapeuttista, sillä itselle vaikeita asioita voi käsitellä jokseenkin tiedostamattaankin. On myös tutkittu metaforien käyttöä ikään kuin puoliksi tietoisessa ja puoliksi tiedostamattomassa terapeuttisessa kirjoittamisessa. Tästä ja kirjallisuusterapiasta muutenkin lisää löytää Juhani Ihanuksen toimittamasta 2019 julkaistusta teoksesta Sanat että hoitaisimme: Terapeuttinen kirjoittaminen. Siinä käsitellään myös saattohoito- tai syöpäpotilaiden hyötymistä kirjallisuusterapiasta, unien käsittelemistä, kaunokirjallisuutta ja kirjallisuusterapian tutkimista.

Myös lukeminen on terapeuttista. Sekin voi auttaa itsereflektiossa, huomaamaan itsestään tai käytöksestään asioita, joita voisi alkaa korjata. Huomasin Lori Gottliebin Maybe You Should Talk To Someone -kirjaa lukiessani, että saatan toimia parisuhteissani joskus samalla tavoin kuin kirjan päähenkilö kertoo usein suhteen toisen osapuolen toimivan: kun toinen hakeutuu terapiaan tai alkaa hoitaa riippuvuuttaan, perheenjäsen(et) saattavat huomaamattaan sabotoida tätä. On jollain tavalla helpottavaa, kun lähipiirissä muilla on isompia ongelmia kuin itsellä. Olen itse pyrkinyt edistämään kaverieni ja erityisesti kumppanieni kehonkuvia sekä puhumaan kehopositiivisuuden puolesta, mutta aina välillä tämä menee siihen, että kaverin miettiessä jaksaisiko mennä salille olen sanonut, ettei hänen tarvitse mennä salille. Toisinaan kaverit ja kumppanit kuitenkin kaipaisivat ennemmin "Sä pystyt siihen!" -rohkaisuja. Tämä nyt yhtenä esimerkkinä lukemisen valaisevasta voimasta. Mazzarellan kirjan Silloin en koskaan ole yksin: Lukemisen taidosta nimi muistuttaa lukemisen ja kirjoittamisen sosiaalisesta terveellisyydestä. Kirjat eivät korvaa ihmisiä, mutta kirjan henkilöhahmoista tulee toisinaan lähes ystäviä ja kirjat voivat opettaa sosiaalisia taitoja. 

Jo paristikin mainitsemaltani Audiblen Great Coursesin Writing Creative Nonfiction -kurssilta (eli prof. Tilar J. Mazzeolta) opin myös seuraavan. Jos minkä tahansa tyyppisen kirjoittamisen ottaa jokapäiväiseksi tavaksi, siitä saattaa tulla turvallinen rutiini, joka yhdistyy hyvään oloon ja hyvään fyysiseen sekä psyykkiseen terveyteen. Ja jos joskus on rankempi aika, tällainen turvallinen rutiini voi auttaa valtavasti hallitsemaan kaaosta. Kirjoittamiseen voi tällöin paeta. Tämä sen lisäksi, että kirjoittaminen voi ilman rutiiniakin olla todella hyödyllistä rankkoinakin aikoina.

Kirjoittamiseen liittyy monia puolia. Kirjoittajan täytyy itse pohtia, mitkä näistä häntä huolettavat ja  miten hän voisi kirjoittaa niin, että siitä olisi hänelle (ja mahdollisille lukijoille) eniten iloa ja hyötyä. Itse pidän kirjoittamista erittäin hyödyllisenä! Kirjoittaminen tuntuu minusta kahdella eri tavalla terapeuttiselta; se paitsi tuntuu terapeuttiselta eli "hyvältä" ja "terveelliseltä" myös on oikeasti ainakin jonkin verran terapeuttista, sillä kirjoitettaessa käsitellään maailmaa, ihmisiä ja ongelmia, jotka kuvitteellisinakin voisivat olla totta (fiktiossakin on jotain "aitoa", johon voi samaistua) tai ehkä jollakin metaforisella tavalla ovatkin. Ainakin itselleni kirjoittaminen on terapeuttisempaa kuin terapia!

Jostain syystä tällainen asetelma tuli ensimmäisenä mieleeni, kun mietin terapiaan liittyvää kuvaideaa. Hän on Vita ja kyllä kovin hyvä kuuntelemaan noilla suurilla korvillaan. Vita tarkoittaa latinan kielessä elämää ja kreikaksi kreikkalaisten aakkosten toista kirjainta, eli se on kreikankielinen vastine betalle (kreikassa ei ilmeisesti ole b-kirjainta/äännettä sellaisenaan).