Kirjoitusoppaiden anti lyhyesti

Kirjoitusoppaita ja kirjoittamiskirjoja sekä -kursseja on  p a l j o n. Monissa näistä on pitkälti samat ohjeet. Silti tartun aina uuteen kirjoitusoppaaseen. (Viimeisimpänä huomasin kirjastossa kirjan Kumma kirjoitusopas, joka tosin kertoo spekulatiivisesta fiktiosta, mutta scifin ja fantasian ystävälle sekin oli kiinnostava!) Kaikissa oppaissa on toki jotain erilaista tai vähintään painotus on erilainen. Osa on kannustavia (kuten Stephen Kingin On Writing: A Memoir of the Craft Paperback) ja osa tähtää kirjoittajien koulimiseen ja pitää vain hyvänä asiana, jos joku luovuttaa kirjoittamisen suhteen luettuaan teoksen (kuten Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?). Useimmat kirjoitusoppaat neuvovat kuitenkin seuraavien asioiden kanssa.

Lukeminen

Kaikki lukemani kirjoitusoppaat korostavat lukemisen tärkeyttä. Olen kirjoittanut lukemisen tärkeydestä jo tässä postauksessani. Lukemista voi opetella myös tekemään eri tavoin, esimerkiksi tietokirjallisuuden editoijalle on hyödyllistä alkaa lukea kirjoja kriittisesti ja epäillen. Audiblessa on myös kiinnostava kurssi "The Art of Reading", jota voin suositella (ja joka kuuluu Premium Plussaan)!

Harjoittelu ja yrittäminen

Kirjoittamaan ja lukemaan opitaan, eikä mahtavaksi kirjoittajaksi synnytä. Vaikka olisi tietysti mahtavaa saada hyvän kirjoittajan taidot jo syntymässä, on toisaalta voimauttavaa, ettei peli ole vielä menetetty ensimmäisten ei-niin-hyvien kirjoitusten kohdalla. Christopher Turkin ja John Kirkmanin Effective Writing: Improving scientific, technical and business communication -teoksessa korostetaan yrittämisen ja harjoittelun lisäksi myös itsevarmuutta ja rohkeutta. Uskalla yrittää!

Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön vuonna 2020 julkaistussa kirjassa Kynä: Tehtäviä oman äänen löytämiseen kerrotaan kirjoittamisen vaativan rehellisyyttä (tästä puhuu myös King). Kirjoittaja tarvitsee uskallusta ollakseen rehellinen, outo tai mennäkseen lähelle aihetta tai lukijaa. 

Aloittaminen ja lopettaminen

Monet kirjoitusoppaat käsittelevät aloittamista — niin kirjan kuin kirjoittamisenkin. Kirjoittamisen voi aloittaa mistä tahansa. Harva aloittaa alusta. Itselleni alusta aloittaminen on ollut melko luontaista niin tutkielmien kuin kaunokirjallisuudenkin kohdalla. Jostain syystä alku on tullut helposti mieleen, ja se on tuntunut toimivalta kirjoituksen edetessäkin. Usein alkua joutuu muuttamaan, ainakin vähän. Tutkielmien johdantoluku kirjoitetaan normaalisti viimeisenä. Hyvä aloitus on koukuttava, mielenkiintoa ja kysymyksiä herättävä. Esimerkkinä tällaisesta aloituksesta pidetään Kafkan Muodonmuutoksen alkua: "Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi."

Lopettaminen taas on itselleni hankalampaa. Ehkä jokin kirjoitusopas vielä joskus osaa tässä auttaa.

Lukijoiden miettiminen

Kenelle kirjoitan? Tarvitseeko lukijaa edes ajatella kirjoittaessaan? Toisinaan sanotaan, että kirjoittaminen tuotetaan aina jollekulle, jopa päiväkirjaa kirjoitetaan jollekulle ihmiselle. Se, tarvitseeko lukijaa miettiä, riippuu paljon kirjoittajasta ja valitusta lajista. Tietokirjallisuus kohdennetaan aina tietylle yleisölle, samoin selkokirjat. Selkomukautus voidaan toki tehdä valmiille kirjalle, joten vain mukautuksen kohdalla voi miettiä yleisöä. Kaunokirjallisuudessa ei nimittäin välttämättä tarvitse miettiä yleisöä, ja tällainen ajattelu voi olla jopa haitallista flow'lle. Useat menestyneet kaunokirjojen tai vaikka sarjojen (käsi)kirjoittajat ovat kertoneet kirjoittavansa ensisijaisesti itselleen, mikä voi toisaalta vaikeuttaa esimerkiksi ikärajoitusten asettamista.

Stephen Kingiä neuvottiin hänen toimittajuutensa alussa "kirjoittamaan ovi kiinni ja editoimaan ovi auki". Tällä tarkoitettiin sitä, että olisi paras kirjoittaa itselleen ja vasta editointivaiheessa miettiä lukijoita sekä ottaa vastaan palautetta. Tämä on varmasti hyödyllinen neuvo kaikille luovan kirjoittamisen harrastajille, jotka eivät halua katkaista flow'ta kirjoittaessaan. King kirjoitti näin urheilu-uutisia, joten tietokirjojakin voisi kenties kirjoittaa jokseenkin "ovi kiinni" ainakin aluksi. Toisaalta tietokirjan suunnitteluun jo kuuluu kohderyhmän miettiminen, mutta riippunee kirjoittajasta, kuinka aktiivisesti lukijoita miettii jokaisen lauseen kohdalla ensimmäistä versiota kirjoittaessaan. Kyllähän King tiesi kirjoittavansa urheilua seuraaville lukijoille, ja luultavasti kaunokirjallisuuttakin kirjoittava tietää takaraivossaan kirjoittavansa, jotta saisi kirjan julkaistua ja joidenkin luettavaksi.

Sanat, tyyli ja kielioppi

Kaikki kirjoitusoppaat ohjeistavat miettimään sanavalintoja, tyyliä ja kielioppia. Usein neuvotaan opettelemaan syntaksia tai ainakin tunnistamaan subjektit, predikaatit ja objektit. King puhuu tässä kohtaa työkalupakista, johon kuuluu neljä tai viisi kerrosta: sanavarasto, kielioppi, käyttö, tyyli ja ulkoasu sekä kirjoittamisen "taika". Viimeisen kohdalla King puhuu kirjailijan taakasta ja ihmeellisistä maailmoista, jotka kirjailija luo.

Kingin mukaan kirjailijalla ei ole välttämätöntä olla superlaaja sanavarasto, eikä hänen ole täytynyt saada äikästä pelkkiä kymppejä. Sanavaraston avulla voi kuitenkin erottua muista.

Waltari neuvoo: "Persoonallinen tyyli ei yleensä synny tietoisesti ponnistelemalla" ja "Hyvä persoonallinen tyyli edellyttää tyylivaistoa, jota tavallisesti sanotaan mauksi". Kingillä on enemmän neuvoja tyylin suhteen, ei esimerkiksi pitäisi sanoa now:n sijaan at this point in time. (Tätä mieltä on myös William Zinsser kirjassaan On writing well: An informan guide to writing nonfiction.) Adverbeja pitäisi välttää. Kingin mukaan edeltävät lauseet kertovat tarpeeksi hyvin, miten kirjan hahmo vaikkapa sulkee oven. Yksi adverbi voisi olla nätti, mutta Kingin mukaan ne leviävät voikukkien tavoin. Erityisesti johtolauseissa King inhoaa adverbeja, esimerkiksi:

"Put it down!" she shouted menacingly. (King 2000: 116.)

Nämä adverbit voi tietysti kertomisen sijaan tuoda esiin näyttämällä, jota avaan enemmän Kerronta ja kuvaus -alaotsikon alla.

Selkomukauttamisen kurssilla nostettiin esille aktiivisen toiminnan kuvaaminen substantiiveilla, johon viitataan myös sanalla subjektiivitauti ja englanniksi nominalization (Turk ja Kirkman käsittelevät tätä kirjansa sivulla 108). Verbien muotoilu substantiiveiksi pakottaa välillä käyttämään passiivia ja "tyhjiä verbejä", esimerkiksi Anturi mittasi sähkönjohtavuutta voidaan nominaalistaa muotoon Sähkönjohtavuuden mittaaminen suoritettiin anturilla. Ensimmäinen on paitsi selkeämpi myös tyyliltään erilainen, monen mielestä sujuvampi.

King ei pidä passiivista. Suomen kielessä(kin) on tosin joskus käytettävä passiivia, eikä passiivisuus rajoitu vain yksipersoonaiseen (rakennettiin) passiiviin. Suomessa tosin ei käytetä sellaista rakennetta kuin Matt was hit by a truck (ei Mattia tönäistiin auton toimesta vaan vaikka Matti jäi auton alle). Englannissakin passiivia tarvitaan, jos ei tiedetä tekijää (eli ei kannata kirjoittaa esimerkiksi The builders of the house built the house in 1980 vaan The house was built in 1980). Jotkut verbit ovat passiivisia aktiivimuodossaankin, esim. kaatua (vrt. kaataa). Passiivisuutta tarvitaan usein suomessa, kun fokus on kohteessa eikä tekijässä. Fokus osoitetaan teemalla, eli yleensä lauseen ensimmäisellä osalla (teemasta ja reemasta lisää Tieteen termipankissa, suomen kielen sanajärjestys ei olekaan kovin vapaa!). Pelkällä SVO-sanajärjestyksellä kirjoituksesta tulee lapsenkielistä, erityisesti jos virkkeet ovat lyhyitä ja sisältävät paljon toistoa, kokeile vaikka! 

Yksi mielenkiintoinen Kingin huomio on, että jopa lukematta kirjaa näkee ihan vain silmäilemällä, onko se helppo- vai raskaslukuista. Raskaslukuisissa kirjoissa on pidemmät kappaleet, kun taas helppolukuisissa lyhyemmät. Tämän takia kai selkokielessäkin kirjoitetaan kevyitä lauseita eri riveille niin, että teksti näyttää nopealla vilkaisulla runolta.

Tyylin, sanavalintojen ja kirjakielisyyden kohdalla erityisen tärkeää on, minkä lajin kirjasta on kyse. Tietokirjat ovat asiakielisiä ja -tyylisiä, mutta kaunokirjojen tekijällä on vapaammat kädet. Toisaalta kaunokirjoissakin tulee olla johdonmukainen sanasto kirjan aiheisiin liittyen. Jos päähenkilö on asianajaja, täytyy lakitoimistojen maailmasta tietää jotakin. Jos tapahtumat sijoittuvat avaruuteen, olisi kirjoittajan hyvä tutustua avaruudesta kertovaan yleistajuiseen tieteeseen.

Juoni, tarina ja tilanteet

Stephen King ei kirjoittaessaan mieti juonta. Hän luottaa intuitioonsa ja kertoo löytävänsä tarinan matkan varrella. Kingille tärkeintä ovat tilanteet, niistä kaikki alkaa, ja seuraavat tapahtumat selviävät kirjoittajalle tämän jälkeen. Olen itse tarkan suunnittelun ystävä, ja uskon, että suunnittelun avulla tarinaan ei jää niin paljon reikiä tai epäjohdonmukaisuutta. Kun tiedän kirjoittamisen aluksi jo suunnilleen, miten tarina päättyy, voi matkan varrelle pudotella lukijalle vihjeitä, jotka tämä ehkä tajuaa vasta seuraavalla lukukerralla.

Kerronta ja kuvaus

Kirjoihin pätee usein sanonta "Show, don't tell" eli näytä, älä kerro. On tylsempää kertoa "Kerroin isälleni saaneeni kokeesta nelosen ja hän suuttui" kuin vaikkapa "Kerroin isälleni saaneeni kokeesta nelosen, ja hän pamautti nyrkkinsä ruokapöytään". Näyttämällä voi vaivihkaa kertoa hahmostakin enemmän ja ennen kaikkea tehokkaasti. Nyrkillä pöytään takova isä vaikuttaa äkkipikaiselta ja pelottavalta, ja hänen suhde lapsiinsa saattaa olla etäinen ja isän auktoriteettia korostava. Muitakin suuttumisen tapoja on. Kärsivällinen isä, jolla on rakastava ja luottavainen suhde lapseensa, saattaisi suuttua vaikkapa hieman tunnetilaansa peitellen tai suuttumus voisi kuulua äänen kiihtyneisyydestä ja kovuudesta, vaikka sanat olisivat enimmäkseen lapsen koulusta selviytymisestä huolestuneita.

Kerrontaan liittyy tempo eli tahti. Jos kirjoittaa lyhyitä lauseita, tahti on erilainen ja teksti voi vaikuttaa pisteviidakolta. Lyhyet virkkeet tasapainottavat, jos pitkiä virkkeitä on paljon. Tempoa voi harjoitella kirjoittamalla samaa pientä tarinaa erilaisin tahdein — tästä on muun muassa Luovan kirjoittajan työkirjassa.

Kerronnasta kirjoitan lisää toiste, samoin kuin äänestä, dialogista ja hahmoista. Niistä nimittäin riittää kerrottavaa useampaan blogipostaukseen!

Hiomista ennen

Kun teksti on valmis hiottavaksi, oppaat neuvovat unohtamaan tekstin hetkeksi, vähintään yöksi (Turk ja Kirkman 1989: 41). King neuvoo jättämään tekstin rauhaan jopa kuudeksi viikoksi (minimissään!). Kirjoittaja on raatanut työnsä eteen ja tarvitsee lepoa pari päivää. Sitten hän voi aloittaa uuden työn. Kun kirjan hetkeksi unohtaa, sen näkee aivan uusin silmin ja hiominen onnistuu paremmin.

Palautteeseen ja kritiikkiin suhtautuminen

Kirjoittajan täytyy osata ottaa vastaan palautetta. Yliopistomaailma onneksi koulii palautteen vastaanottamiseen melko hyvin, etenkin jos osallistuu useille projektikursseille ja tekee paljon ylimääräisiä hommia, kuten kirjoittaa alan aikakauslehteen tai on mukana ainejärjestön lehdessä. Palautetta oppii ajan päästä pitämään hyvänä asiana, ja sitä kaipaisi usein lisääkin. 

Toisinaan palaute on huonoa. Minulle on joskus kotimaisen kirjallisuuden peruskurssin opettaja korjannut suomen kielen isolla kirjoitettavaksi, ehkä hyvin väsyneenä. Joskus palautteenantaja ei ole lukenut tekstiä ajatuksella tai ymmärtänyt jotain kohtaa. Tällöin tekstiä voi tosin silti parantaa paremmin ymmärrettäväksi tai helpommin luettavaksi.

Erityisesti itsekritiikki on usein huonoa. Ei minusta ole mihinkään, kirjoitan täyttä roskaa, sanoo välillä se ärsyttävä ääni päässä. Kingin kirjaa lukiessani tämä päänsisäinen ääni sai hahmon: Ms. Hisler. 

"'Minä en ymmärrä, Stevie", neiti Hisler sanoi, "miksi sinä edes kirjoitat tuollaista roskaa. Sinulla on lahjoja. Miksi sinä heität ne hukkaan?" Hän oli käärinyt yhden monistamani kirjan rullalle ja heristi sitä minulle kuin sanomalehteä koiralle joka on lorottanut lattialle. Hän odotti minulta vastausta — hänen puolustuksekseen on sanottava ettei kysymys ollut puhtaasti retorinen — mutta minulla ei ollut vastausta hänelle antaa. Minua hävetti. Olen sittemmin monet vuodet, varmasti liian monet, hävennyt sitä mitä kirjoitan. Taisin olla nelikymppinen ennen kuin oivalsin että lähes kaikkia kirjailijoita, joilta on julkaistu rivikin proosaa tai runoutta, on ainakin yksi ihminen syyttänyt lahjojen haaskaamisesta. Aina löytyy joku, joka haluaa pahoittaa kirjailijan (tai taidemaalarin, tanssijan, kuvanveistäjän tai laulajan, luulisin) mielen. Ei siinä sen kummemmasta ole kyse. Minä en tässä kerro mielipiteitäni vaan esitän asian niin kuin se on." (King 2000: 44, suomentanut Ilkka Rekiaro.)

Waltari huomauttaa, että joskus on aikoja, kun palautetta on vaikeampi ottaa vastaan. Hän kutsuu niitä depressiokausiksi. Tällöin on herkempi palautteelle, ja luovuuskin voi olla hakusessa: "voimasi on mennyt eivätkä sanat herää elämään sinulle" (s. 177).

Palautteen kohdalla on auttavaista muistaa, ettei palaute kohdistu kirjoittajaan ihmisenä vaan hänen työhönsä. Jopa silloin, kun palaute on kuvattu tekijään kohdistuvana: "On erikoista, että tekijä on valinnut...". Palautteen tarkoituksena on parantaa tulevaa työtä. Kritiikistäkin voi ottaa opikseen tulevissa kirjoissa, eikä kritiikkikään pelkästään karkota lukijoita: jotkut käyvät ostamassa tai lainaamassa kirjan juuri sen murskakritiikin luettuaan! Kritiikin saamisesta voi olla ylpeä, sillä on tullut huomatuksi.

Vain Kynä on näistä tällä hetkellä omistuksessani ja muut lainassa, mutta Kingin On Writing -teoksen tahtoisin englanniksi ja Luovan kirjoittajan työkirjan omakseni, sillä siinä on kymmenittäin menestyneistä kirjailijoista inspiroituneita harjoituksia! Mazzarellan ja Waltarin kirjoja voin myös suositella, tosin Waltaria lukiessa kannattaa muistaa kirjoitusajankohta ja varautua hieman demotivoivaan puhetapaan kirjoittajista.