Lukeminen on tärkeää!

 Halusipa sitten kirjoittaa tai toimittaa kirjoja, on tärkeää lukea mahdollisimman paljon, erityisesti sellaisia kirjoja kuin haluaisi kirjoittaa tai toimittaa.

Luin juuri Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -teosta vuodelta 1935. Wikipedian mukaan monet nuoret kirjailijat ovat hyötyneet tästä teoksesta, tunnetuimpana Kalle Päätalo. Nykylukijalle teos on tietystikin vanhahtava, niin tyyliltään kuin tiedoiltaankin. Siinä puhutaan kirjoituskoneista ja käsikirjoitusten lähettämisestä postitse, liitteenä tietysti mukana usean markan edestä postimerkkejä mahdollista palautusta varten. Waltari on kirjoittanut opasta leikilliselläkin tyylillä. Minua huvitti erityisesti kohta:

"Älä lue vain hyviä kirjoja, lue myös huonoja, sillä huonosta kirjasta voit oppia monesti enemmänkin kuin hyvästä kirjasta. Huonosta kirjasta opit sen, miten ei pidä kirjoittaa, ja usein myös, miksi ei pidä kirjoittaa juuri noin. Epäitsenäisenä ja kehittymättömänä aloittelijana sinun on syytä varoa huonoja kirjoja, sillä ne turmelevat aistisi ja turmeltuneen aistin parantaminen on tavattoman vaikeaa. Ja ilman aistia et voi kirjoittaa onnistuneesti edes ajanvietekertomusta." (Waltari 2002 [1935], s. 25.)

Myös Merete Mazzarella korostaa lukemisen merkitystä samaan tapaan. Hän vertaa ns. huonojen kirjojen lukemista arkielämän esimerkkeihin, joissa kysymme läheiseltämme apua johonkin valintaan. Siskoni tapasi nuorempana kysellä, kumman mekon hän laittaisi päälleen. Ja kumpaa tahansa minä tai sijaisäitimme osoitimme, hän valitsi juuri sen toisen. Waltarin kirjoitus muistuttaa kuitenkin myös pohtimaan, miksi sanomme mielessämme "ei, ei, ei!" jonkun toisen valinnasta. Mikä tekee kirjasta tai sen osasta mielestämme huonon?

Toisinaan kirjoittajia pelottaa, että jos he lukevat paljon, näiden muiden kirjoittajien tyyli tarttuu heihin. Waltarin mukaan se tarttuukin, etenkin aloittelijalle. Minusta tyylin tarttuminen ei sinänsä ole kovin suuri haitta, mutta kokonaisen kirjan kohdalla olisi häiritsevää, jos jokainen luku olisi tyyliltään kovin erilainen riippuen siitä, mitä kirjoittaja on kulloinkin lukenut. Kun kirjoittaa paljon, se oma ääni alkaa löytyä, eivätkä muiden äänet näy enää yhtä vahvasti. Samalla muiden äänet tulevat aina vaikuttamaan tekstin taustalla, mutta intertekstuaalisuus ei ole huono asia! Se päinvastoin inspiroi lukijoita ajattelemaan aihetta enemmänkin.

Myös hyvistä kirjoista on tietysti mahdollista oppia. Välillä on tosin vaikeampaa pohtia, miksi jokin kirja tai luku toimii, kuin että, miksi jokin toinen ei toimi. Miksi jokin kirja on oma lemppari? Miksi sen lukemista ei voi lopettaa vaan on pakko lukea "vielä yksi luku"? Toisinaan on vaikea hoksata myös, miksi jokin omista teksteistä on kovin pidetty. Monien bestsellerien resepteissä on aimo annos jännitystä ja yllätyksellisyyttä, vaikka kyse ei olisikaan dekkarista. Etenkin alun ensimmäiset lauseet saavat lukijan haluamaan tietää enemmän päähenkilöstä, ja lukujen loput jättävät lukijalle vastustamattoman tahdon lukea seuraavakin luku. Miten vaikkapa Dan Brown tekee tämän? Kun lukee lisää ja pohdiskelee näitä asioita tarpeeksi, alkaa itselle tulla jokin käry, millaisia taktiikoita kirjoittajilla on koukuttaa lukijansa. Ja kun kirjoittaa omaa teostaan, voi käyttää luovasti hieman samanlaisia tai täyden uudenlaisiakin keinoja.

Luulen, että opin oikeinkirjoitusta pienenä pitkälti juuri sen takia, että luin aivan valtavasti. Opit tarttuivat päähäni täysin huomaamattani. Lukeminen kannattaa siis oman kielensäkin kehittämisen kannalta. Paitsi oikeinkirjoituksen myös sen oman suosikkityylinsä tai äänensä ymmärtämisessä.

Kustannustoimittajia lukeminen hyödyttää melko samoista syistä kuin kirjoittajiakin, sillä lukemalla oppii kirjoittamisesta, hyvistä kirjoista ja hyvien kirjojen piirteistä. Kun lukee etenkin oman lajin kirjoja (esimerkiksi tietokirjallisuutta toimittava tietokirjoja), oppii myös lajille tyypillisistä piirteistä. Miten käsitteitä selitetään ymmärrettävästi? Mikä on kertomuksellisuuden paikka tietokirjoissa?

Lukemalla oppivat toki hekin, jotka eivät kirjoita tai toimita kirjoja, ja fiktiokin opettaa! Kuten olen aiemminkin todennut, fiktiokin perustuu siihen, että se voisi olla totta. Siksi fiktiota arvostellaan usein uskottavuuden suhteen. Jos fiktio olisi täysin absurdia, emmekä ymmärtäisi teoksen tapahtumista mitään (se käsittelisi vaikkapa liiloja löllöolentoja leijumassa jossakin mystisessä aineessa ja kommunikoimassa tavalla jota emme itse ymmärrä :D), emme myöskään nauttisi lukukokemuksesta. Fiktioon halutaan samaistua, vaikka tapahtumat eivät olisikaan täysin totta. Monesti scifissä ja fantasiassakin tapahtumat ovat jotenkin todella aitoja, kuvaavat täysin ihmisten käyttäytymistä ja maailmaa, mikä saa ainakin minut lukijana samaistumaan ja liikuttumaan tapahtumista huomattavan paljon enemmän kuin jos tapahtumilla ei olisi minkäänlaista (edes symbolista) kytköstä reaalimaailmaan.

Kirjoittajat ja kustannustoimittajat hyötyvät valtavasti laajasta yleissivistyksestä. On hyvä tietää jotakin vähän joka alalta, jotta kirjaan ei tupsahda hassuja asiavirheitä. Vaikka kyse olisi fiktiosta, lukijoita monesti häiritsee epäloogisuudet. Edes fantasia ei täysin vapaudu logiikasta, sillä kirjan tulee aina tehdä lukijalle selväksi, mitkä asiat perustuvat "taikaan", sekä usein vielä sekin, mihin tämä "taika" perustuu tai miten se toimii. Fantasiamaailmoja voi jakaa "koviin" ja "pehmeisiin" taikamaailmoihin. Kovissa maailmoissa taialla on lähde ja ehdot, taika tulee esimerkiksi jumalilta tai toisista maailmoista tai jedien kyvyt midikloriaaneista. Monissa noitasarjoissa taikatemppuja saa tehtyä vain antamalla jotain vastineeksi taiasta. Pehmeissä maailmoissa taikaa ei selitetä, se vain on, eikä sillä ole sen kummempia ehtoja, esimerkiksi Harry Potterien taikamaailma on pehmeä. Harva maailma on täysin joko kova tai pehmeä, vaan usein niissä on piirteitä molemmista.

Ja kuten jo aiemminkin lyhyesti tokaisin, lukeminen hyödyttää myös koko kirja-alaa. Kirjoittajat, kustannustoimittajat ja tavan tallaajat eivät pelkästään leiki tietoa ja elämänoppeja itseensä imeviä pesusieniä, vaan he myös lukiessaan tukevat kirja-alaa. Kirjastot auttavat vähävaraisia hankkimaan tietoa ja tukemaan kirja-alaa, sillä lainauskorvauksia maksetaan kirjoittajille siinä missä tekijänoikeusmaksujakin. Sanasto tekee tällä hetkellä työtä myös sen edistämiseksi, että e-kirjojen ja e-äänikirjojen lainauksesta maksettaisiin korvauksia tekijöille. Tätä varten on oma sivunsakin: kirjastakorvaus.fi.

Suomalaiset kirjoittavat todella paljon. Kustantamoihin lähetetään vuosittain tuhansia käsikirjoituksia, eikä niistä julkaista kuin prosentti. Suomalaiset myös lukevat paljon, mutta on epäilty, että suomalaiset kirjoittavat jopa enemmän kuin lukevat! On toki ymmärrettävää, että muiden teosten ostaminen voi tuntua pahalta, jos itsellä on haave saada oma teoksensa julki. Vähän kuin olisi vuosikausia yrittänyt lasta, ja joku toinen päätyy vahingossa raskaaksi. Isompaa kuvaa katsellessa hyödyllisintä olisi kuitenkin niellä katkeruutensa ja kateutensa sekä tukea muita (nälkä)taiteilijoita, joiden teokset itseä vain kiinnostavat. Kukaan ei saa kirjaa vahingossa valmiiksi, vaan kaikki näkevät teoksensa eteen vaivaa (eivät välttämättä aivan yhtä paljon, mutta kuitenkin!).

Lukekaamme, ja oppikaamme! Ja nyt kun tuli mieleen: saa heittää lukuvinkkejä! (:

Onneksi kaikki näistä kirjoista ei ole minulla lainassa, vaan osa on omiani! Usein lukiessaan jotakin kirjaa törmää suositukseen toisesta kirjasta, ja tätä toista kirjaa lainatessaan huomaa sen lähistöllä kiinnostavan kirjan. Kirjojen hamstrausketju on näin valmis! Jos jotakin kiinnostavaa kirjaa ei ole kirjastossa montaa kappaletta tai jos sen laina-aika meinaa vain venyä ja venyä (esimerkiksi koska sitä käyttää lähteenä omassa tekstissään), tällöin yleensä ostan kyseisen kirjan omakseni.