Kun on tunteet

Tunteista kirjoittaminen on monellakin tapaa välillä vaikeaa, ainakin minusta. Tunteet myös vaikeuttavat välillä kirjoittamista, etenkin pelko ja huolet vastaanotosta. Eniten pelko ja stressi ovat vaikeuttaneet tietokirjoittamistani, sillä kynnys niihin tuntuu korkeammalta. Lopulta luovaan ja tietokirjoittamiseen toimivat samanlaiset keinot ainakin johonkin asti. Voi miettiä, olisiko se oikeasti maailmanloppu, jos vastaanotto ei ole kaikkein ylistävin. Tai voi miettiä, että aina voi kirjoittaa harjoituksen vuoksi. Jos lopputulos ei miellytä, sen voi pitää pöytälaatikossa tai tietokoneen hylättyjen käsikirjoitusten kansiossa.

Joskus omia tunteita pitää myös purkaa kirjoittamalla. Tai traumoja. Kirjoittaminen saattaa olla ainoa keino käsitellä niitä.

Mutta takaisin siihen tunteista kirjoittamiseen.

Tunteet kuuluvat siihen kategoriaan, joka kannattaa mieluummin näyttää kuin kertoa. Tosin aina tämäkään ei ole välttämätöntä. James Scott Bell neuvoo kirjassa How to Write Best-Selling Fiction pohtimaan kohtauksen intensiivisyyttä eli voimakkuutta. Onko kyseessä voimakas ja lukijan mieleen painuva kohtaus, joka on tärkeä osa tarinan juonenkaarta tai hahmon kehitystä? Vai onko kyseessä matalan intensiteetin kohtaus? Niitäkin tarvitaan.

Bellin mukaan suurin osa kirjoittamisestamme kulkee intensiteetiltään jossain kahden ja yhdeksän välillä. Jos kohtauksen voimakkuus on suurin piirtein yli viiden, kannattaa alkaa näyttää. Matalamman intensiteetin kohtauksissa voi hyvin kertoa. Tämä lisää dramatiikkaa, ja saa voimakkaat kohtaukset näyttämään entistä voimakkaammilta.

Bell neuvoo kokeilemaan seuraavanlaista harjoitusta.

1. Valitse yksi tunne, esimerkiksi viha, rakkaus, kateus, häpeä...

2. Kirjoita sitten, mitä valitsemasi henkilöhahmo tekisi tämän tunteen vallassa.

Esimerkiksi. Ikävä.

En voinut olla ajattelematta häntä. En ikinä saisi ketään yhtä fiksua, kaunista ja kilttiä. En ikinä. Kyyneleet puskivat silmiini, mutta pidättelin niitä. Yritin miettiä, mihin saisin siirrettyä ajatukseni, jonnekin muualle, jonnekin pois. Halusin vain parkua ja saada häneltä vielä viimeisen halauksen.

3. Valitse toinen (ehkä vastakkainen) tunne.

4. Kirjoita, mitä valitsemasi henkilöhahmo tekisi näiden molempien tunteiden vallassa.

Ikävä ja viha. 

En voinut olla ajattelematta häntä. En ikinä saisi ketään yhtä fiksua, kaunista ja kilttiä. En ikinä. Hetkinen. Miten hän oli oikein saanut minut niin pauloihinsa, niin täysin pois tolaltani, että nyt väheksyin itseäni ja kieriskelin itsesäälissä? Hän ei ikinä kunnolla edes välittänyt minusta, vain tuhlasi aikaansa. Käytti minua kuin esinettä. Silmiini osui hänen tavarapinonsa, johon olin nätisti viikannut häneltä luokseni jääneet vaatteet. Otin pinon päältä hänen hupparinsa. Halusin repiä sen, saksia sen riekaleiksi, polttaa sen. Mutta pidellessäni tuota pehmeää vaatekappaletta käsissäni hänen tuoksunsa ryntäsi sieraimiini ja kyyneleet alkoivat valua hallitsemattomina silmistäni. Puristin hupparin rintaani vasten. Halusin vain huutaa ja halata häntä vielä viimeisen kerran.

Harjoituksen tarkoitus on tehdä henkilöhahmosta pyöreämpi, kompleksisempi, uskottavampi ja kiinnostavampi. Kirjoitin pätkät lonkalta vain harjoitusta varten, joten älkää välittäkö, jos ne eivät ole kovin onnistuneita. Harjoitusta kannattaa kokeilla kuitenkin itse! :)

Bellin mukaan aina ei tarvitse kirjoittaessaan ennalta suunnitella, minkä tunteen ympärille kirjoittaa. Oikeastaan lopputulos voi olla parempikin, jos ei suunnittele tunteita etukäteen vaan tunnustelee sitä hahmon toiminnan kautta. 

Kirjoitin aiemmassa postauksessani "Käsikirjoitukseni alkaa olla valmis" kirjoitusprosessistani ja siitä, miten editoin kässäriäni erilaisten kierrosten avulla. Ensin korjasin epäloogisuuksia, täytin aukkoja ja solmin langanpäitä yhteen. Sitten keskityin hahmoihin, sen jälkeen dialogiin. Tein myös yhden kierroksen tunteille, erityisesti tuntea-sanalle. "Tuntui, että" -alut otin pitkälti kokonaan pois, sillä niitä ei tarvittu. Käytin usein muotoiluja "tunsin X" tai "tuntui X:ltä", joita muokkailin niin, että voimakkaammissa kohtauksissa pyrin ennemmin näyttämään kuin kertomaan. Sanan käyttötiheys väheni puoleen aiemmasta. 

Jokainen henkilöhahmo käsittelee tunteita eri tavoin ja reagoi tilanteisiin erilaisin tuntein. Omassa kässärissäni päähenkilö painii monien tunteiden kanssa niin, että hän ei itse edes kunnolla tiedosta tunteitaan. Tunteiden tiedostaminen ja käsitteleminen kuvaa hahmon kasvua. Päähenkilöllä on myös traumoja, jotka paljastuvat kirjan edetessä. Nämä traumat ovat olleet pitkään työnnettynä jonnekin syrjään, syvälle unohduksiin. Traumojen ja niiden myötä pintaan puskevien ikävien tunteiden myötä päähenkilön arki takkuaa, etenkin hänen kirjoittamisharjoituksensa.

Tunteita ja traumoja voi kuitenkin käsitellä kirjoissa monin eri tavoin.

Niitä voi kuvata myös metaforin. Haruki Murakami on tunnettu muun muassa siitä, miten luovia metaforia ja vertauksia hän käyttää. Niitä on listattu esimerkiksi tässä blogissa. Murakamin kirjoissa arkipäiväiset esineet saattavat yhdistyä toisiin esineisiin luoden voimakkaita mielikuvia eri tunteista.

“But even so, every now and then I would feel a violent stab of loneliness. The very water I drink, the very air I breathe, would feel like long, sharp needles. The pages of a book in my hands would take on the threatening metallic gleam of razor blades. I could hear the roots of loneliness creeping through me when the world was hushed at four o’clock in the morning.”

Lainaus on Murakamin The Wind-Up Bird Chronicle -teoksesta ja löydetty tältä sivulta.

Tunteita voi myös käsitellä kirjoissa piiloisesti subtekstien avulla. Hahmot voivat näennäisesti puhua jostain ja oikeasti jostain muusta. Toisen hahmon ei ole myöskään välttämätöntä tietää, mistä he molemmat oikeasti puhuvat. 

Esimerkiksi Iida Rauman Hävityksessä Ira puhuu pitkään asiantuntijoista, vihasta, anteeksiantamisesta, kirjeiden polttamisesta... ja kysyy lopuksi "Onks sun vaikeet hengittää?". A sanoo, että ehkä se johtuu kynttilöistä. "Ne savuttivat, ja Iran huoneen ilma oli paksua ja tunkkaista ikään kuin kaikki se, mistä he eivät puhuneet, kaikki se, mistä ei voinut tai saanut puhua, olisi palanut hiukkasiksi ilmaan, hiilidioksidiksi ja rikinkatkuksi." Mutta ehkä hengittämisvaikeudet eivät oikeasti johdukaan kynttilöistä, vaan tukahduttavista tunteista. Tai onhan se aika selvää.

Tunteita voi tuoda ilmi myös kuvailemalla säätiloja, maisemia ja ympäristöä. Tämäkin tapahtuu metaforien kautta. Miltä tuntuu esimerkiksi lumisade, ukkonen, tyyni järvenpinta, hento ripottelu, kaatosade tai ehkä jokin, mikä ei liity veteen? :D

Lopuksi minun on kielitieteilijänä aivan pakko hehkuttaa vähän kieltä ja kielentutkimusta. Olen tosin aiemmin maininnut jo samasta tutkimuksesta, en muista missä postauksessa. Julkaisussa Kieli ja empatia käsitellään empatiaa ja kielen keinoja ilmaista sitä. Tunnettu esimerkki on nollapersoona: Kun menettää läheisen, sitä vain jotenkin pysähtyy ja hämmästelee maailman menon jatkumista samanlaisena. Nolla on puuttuva persoona, kuka tahansa. Nollapersoonaan kuka vaan voi asettua. Tätä voisi esimerkiksi hyödyntää kirjan dialogissa. Jos jokin henkilöistä avautuu vaikeista asioista toiselle. Muuten kerronnassa kannattaa tietysti käyttää sitä kerrontatapaa, jota käyttää muutenkin.

Kulutan itse nollapersoonaa melko paljon arkikielessäni ja -kirjoittelussani, ja se varmastikin kumpuaa halusta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Toisaalta käytän myös ehkä ärsyttävänkin korostetusti mä-persoonaa välillä, jos haluan teroittaa puhuvani vain omasta kokemuksestani ja etten tiedä, miten muut reagoivat tai tuntevat. Samalla olen huomannut, että netissä nollaa ja minää tulkitaan välillä päinvastoin. Yleistävää nollapersoonaa kuunnellaan monesti niin, että henkilö puhuu vain itsestään. Ja jos joku kertoo omista kokemuksistaan minä-muodossa, hänelle saatetaan sanoa, että älä yleistä. Kaikki ei koe noin. Mielenkiintoista. Onko jotenkin niin, että nollapersoonaan samaistumista ei tiedosteta, ja se samaan aikaan koetaan keneksi vain ja toisaalta tajutaan puhujan/kirjoittajan kokemukseksi? Ja minä-muodossa kerrottu tarina pistää silmään, ja sen motiiveja epäillään? Miksi tuo kertoo kokemuksestaan ja siitä, miten hän reagoi siihen? Eivät kaikki reagoi samalla tavalla!

Tämä vaatisi tieteellisemmän tutkimuksen, mutta kirjoittajille on hyväksi tehdä omia havainnointejaan joka päivä, arkisista keskusteluista. Miten vaikeista asioista tai tunteista puhutaan? Salakuuntele muita tai lue ihmisten keskusteluja netissä, ja selvitä! (Nadia Kalman antaa hyviä neuvoja Ted-Edin videolla Three anti-social skills to improve your writing)

Loppuun voisi vielä lisätä taas kirjoittajan tunteista. Usein sanotaan, että kirjoituksessa näkyvät kirjoittajan tunteet. "Write like you're in love, edit like you're in charge." (James Scott Bell)

Kuva tehty Canvalla. Eikö kaikista näistä maisemista tulekin selkeitä tunnetiloja haikeudesta inspiraatioon? Toisaalta ukkonen liitetään usein kiukkuun, ja sähkö joko vetovoimaan tai vihaan, mutta minulle tulee ukkosesta usein hyvä, puhdistunut olo. Ulkoillessa ukkonen aiheuttaa minussa pelkoa, mutta sisällä tai kuistilla ukkosella minulla on raikas, ehkä inspiroitunutkin olo. Koirani pelkää raketteja pentuaikojen traumojensa takia, mutta ukkosta se tykkää katsella ja kuunnella. Ukkosesta tulee myös mieleen Muumien Piisamirotta, joka koputtaa oveen ja takana välähtää. Jos tämä ei ole jokin valemuisto. Säikähdys. Ja sitten helpotus. 

Also, kirjoitinpa ensin "haikauksesta". :D