"Huonot" kirjoitusoppaat

On huonoja opettajia ja huonoja oppaita, tosin sellaisetkaan eivät yleensä ole täysin huonoja ainakaan kaikkien mielestä. Usein, kun jokin opastus tuntuu minusta huonolta, kyse on ehdottomuudesta. Toisinaan opastus ei vain tarjonnut mitään uutta, tai joskus oikeastaan mitään. Esimerkiksi Haluatko todella kirjailijaksi? -teos koostuu lähinnä sanaselityksistä ja parista tekstistä, joiden tarkoitus on kertoa, miten kamalaa kirjailijuus on. Toisaalta teos kieltääkin johdannossa olevansa kirjoitusopas, mutta sellaisessa hyllyssä se kuitenkin kirjastossa oli.

Kenties olemme kaikki joskus turhan ehdottomia. Toisaalta, onpa ehdotonta ajatella, että olisimme kaikki joskus jotain. Mutta pyrin nyt itsekin vähän huomaamaan omia ehdottomuuksiani, jotka rajoittavat minua kirjoittamasta hyvin. Tärkeämpää tällaisten huomaaminen olisi tietysti opettajille. Toisaalta kai tämänkin blogin voisi näkeä opastavan, kun kokoan tänne eri puolilta vinkkejä ja oppeja kirjoittajille ja kustannusalalle tahtoville.

Suomessa on paljon sanataideohjaajia ja luovan kirjoittamisen kurssien vetäjiä. Eivätkä kaikki voi olla yhtä hyviä. Tällaiset nimikkeet eivät ole mitenkään suojattuja, joten kuka vain voi alkaa vetää niitä, vaikka ei olisi ikinä luovaa kirjoittamista kokeillutkaan. Lähes kaikki kurssit ovat maksullisia, tosin työväenopiston kurssit ovat vain muutaman kympin. Rahoja ei saa takaisin, vaikka kurssin jälkeen huomaisi, ettei saanut siitä mitään irti. Toisaalta päätöksen jälkeinen dissonanssi saattaa saada ihmisen pitämään ostospäätöstään hyvänä, vaikka hän ei olisikaan oppinut mitään. Ja toisaalta, aina välillä oppimisen sijaan on hyödyllistä saada ihan vain tsemppiä, kannustusta ja aikaa kirjoittamiselle.

Ehdottomuuksissa nähdäkseni jonkun mielestä usein hyvin toiminut opastus yleistetään ohjeeksi, joka toimii kaikkeen. Perusteluna saattaa olla: niin se nyt vain on. Ehdottomuudet ovat hankalia, sillä ne voivat olla samaan aikaan vähän totta ja silti tarua. Lähinnä ne sanat aina, ikinä, koskaan, kaikki, kukaan jne. tuottavat hankaluuksia. 

1. Traumat ja kärsimys

Jotkut kirjoittamista kursseilla tai kirjojen avulla opettavat ovat sitä mieltä, että kirjoittajan tulee olla kokenut kärsimystä. Eikä ihan mitä tahansa kärsimystä, sillä kaikkihan me joskus kärsimme. Mitä isompi tuska, sen parempi. Kaikki eivät kuitenkaan joudu sotaan, menetä vanhempiaan tai koe väkivaltaa, ja he voivat olla hyviä kirjoittajia. Eivätkä kaikki traumatisoituneet osaa kirjoittaa kiinnostavasti. Kärsimykset voivat tuottaa elämänviisautta, mutta siihen tarvitaan jotain muutakin. Kirjoittaessa kannattaa myös ammentaa omista kokemuksista ja kirjoittaa asioista, joista tietää, mutta on hyvä myös osata astua mukavuusalueensa ulkopuolelle ja tutkia. Kuunnella ja havainnoida muitakin.

2. Lahjakkuus

Etenkin ennen ajateltiin, että kirjoittaminen nyt vain vaatii synnynnäistä lahjakkuutta. Mutta kirjoittamista voi myös opetella. Jotkut joutuvat tekemään enemmän töitä kirjoittaakseen muitakin kiinnostavia tarinoita. Kaikki kirjoittajat opettelevat kirjoittamista, myös tiedostamattaan. Opimme lukemalla ja kirjoittamalla niitä näitä. Tutkailemalla, joskus tietoisesti miettien ja toisinaan tiedostamatta maistellen. Toisaalta olisihan se mielenkiintoista, jos metsässä susien kasvattamalle lapselle antaisi tietokoneen tai kynän ja vihkon, ja tämä kirjoittaisi mestariteoksen. Ihan vain lahjakkuuttaan. 

Synnynnäisen lahjakkuuden korostaminen kursseilla ja kirjoissa on siinäkin mielessä outoa, että se puhuu kurssin ja kirjan tarvetta vastaan. Miksi tällaiselle opastajalle kannattaisi maksaa kurssista tai kirjasta, jos kirjoittamista ei kerta voisi opetella tai opettaa?

3. Passiivi ja adverbit

Näitä kohtaan osa tyyliä ja kieltä käsittelevistä kirjoista ja kurssinvetäjistä on melko ehdottomia. Ei ikinä passiivia eikä koskaan adverbeja! Passiivilla ja adverbeilla on kuitenkin omat paikkansa. Passiivia tarvitaan esimerkiksi, kun ei tiedetä, kuka tekee. Lisäksi passiivi on melko epämääräinen käsite. On passiivisia verbejä, joilla on subjekti. Jos aivan ehdottomiksi ruvetaan, ei saisi kirjoittaa, että Matti kaatui, vaan pitäisi kertoa, mikä tai kuka Matin kaatoi.

Adverbeja kielletään käyttämästä johtolauseissa: hän sanoi ivallisesti. Mutta adverbeja tarvitaan johtolauseissa esimerkiksi silloin, kun luodaan yllättäviä ja kiinnostavia ristiriitoja. "Rahat tai henki!" hän sanoi rakastavasti.

4. Näytä, älä kerro

Tätäkään ei pidä noudattaa ehdottomasti. James Scott Bell neuvoo pohtimaan kohtausten intensiteettiä. Voimakkaissa kohtauksissa on hyvä näyttää, mutta matalan intensiteetin kohtauksissa voi hyvin kertoa. Ja kertominen näissä kohdissa voi luoda kontrastia, jota vasten voimakkaat kohtaukset ovat entistä vaikuttavampia! Usein ohje pitää kuitenkin hyvin paikkansa.

5. Ennen oli parempia kirjoja

Tähän törmää toisinaan kirjallisuusryhmissä. Minun täytyy myöntää, että nautin itsekin usein eniten klassikoista, vanhoista kirjoista ja etenkin modernistisista ja postmodernistisista teoksista. Nykykirjoihin minun on vaikeampi samaistua ja upottautua. Monilla on täysin päinvastoin. He pitävät klassikoita täysin yliarvostettuina, tylsinä ja elitistisinä. Kaikki klassikot ovat heistä varakkaiden hienosti pukeutuneiden hahmojen turhanpäiväisiä valitteluja.

Ehdottomuus on molemmille ryhmille vaarallista. Olen antanut itselleni anteeksi sitä, etten aina jaksa lukea kirjaa, jos se ei vie mukanaan. Mutta nykyäänkin kirjoitetaan page-turner-kirjoja, joita ei vain voi laskea käsistään. Etenkin englanninkielisissä kirjallisuusryhmissä tällaisia vinkataan, mutta suomenkielisistäkin ryhmistä voi tällaisia etsiä ja kysyä.

Ja vielä nykyäänkin käännetään ja kirjoitetaan modernistisia kirjoja. Juuri luin Markku Eskelisen kirjoittaneen tällaisia kirjoja (uutisesta, jossa kerrottiin, ettei häntä pitkästä urasta huolimatta hyväksytty Kirjailijaliittoon).

Mietin, että onko tässä vanhojen kirjojen suosimisessa kyse myös jostain sellaisesta, että etäällä olevia ja jo kuolleita on helpompi pitää "suurempina" taiteilijoina. Nykyajassa meidän kanssa samaan aikaan elävät ovat liian lähellä, hehän voisivat olla meidän tuttujamme, eivätkä sellaiset tietenkään voisi mitään mestarikirjailijoita olla. Etenkin tämä tuntuu vaikuttavan nykyrunoilijoiden aliarvostamiseen. Mutta tämä on vain mutuilua.

"Huonous" on tietysti subjektiivista. Itse pidän niin inhimillisissä kuin kirjamuotoisissakin kirjoitusoppaissa tärkeimpänä sitä, että ne/he kannustavat yrittämään, jatkamaan ja kirjoittamaan. Joku toinen voisi pitää tärkeimpänä sitä, että opas koulii hänet kaiken kestäväksi kirjoittamaksi ja lähes saa hänet luovuttamaan.

Omia ehdottomuuksia on hankala huomata, mutta ehkä nojaan itse juurikin liikaa positiiviseen? Kirjoittaminen ei ole vain pinkkejä yksisarvisia ja sateenkaaria. En silti haluaisi ikinä sanoa jollekulle, ettei hänestä nyt vain ole kirjailijaksi.

Millaisia huonoja neuvoja te olette kuulleet kirjoitusoppailta tai lukeneet oppaista? 

Kuva tehty Canvalla.