Scifi ja fantasia

Scifiin ja fantasiaan liittyy outo mutta mielenkiintoinen ristiriita. Scifi- tai fantasia-genreihin kuuluvat kirjat eivät yleensä saa palkintoja, eikä sellaisia mielletä useinkaan klassikoiksi. Harry Potterit ja Hobitti löytyvät kyllä esimerkiksi Goodreadsin klassikko-listaukselta, mutta samalla ne tuntuvat olevan paremminkin fantasian klassikkoja kuin kaunokirjallisuuden. Silti elokuvien ja sarjojen osalta katsotuimpia, puhutuimpia ja palkituimpia ovat usein nimenomaan scifi- ja fantasia-genreen kuuluvat, joista toki suuri osa perustuu kirjoihin: Game of Thrones, Hunger Games, Harry Potterit, Twilight-saaga...

Tuntuisi oudolta ajatella, että vaikkapa Finlandia-palkinto menisi fantasia-genreen kuuluvalle uudelle kirjalle. Johanna Sinisalo on saanut Finlandia-palkinnon kirjallaan Ennen päivänlaskua ei voi, jonka kuvataan olevan ensimmäinen Finlandia-palkittu tieteis- tai fantasiakirja. Mutta samalla kirjaa ei pidetä täysin spefinä, ennemmin reaalifantasiana tai maagisena realismina. 

Ursula K. Le Guin sanoi vastaanottaessaan kirjallisuuspalkinnon työstään:

"And I rejoice in accepting it for and sharing it with all the writers who were excluded from literature for so long. My fellow authors of fantasy and science fiction, writers of the imagination, who for the last 50 years watched the beautiful rewards go to the so-called realists. I think hard times are coming when we will be wanting the voices of writers who can see alternatives to how we live now and can see through our fear-stricken society and it's obsessive technologies to other ways of being and even imagine some real grounds for hope. We will need writers who can remember freedom. Poets, visionaries, the realists of a larger reality." (linkki puheeseen)

Le Guin oli oikeassa, sillä korona toi mukanaan vaikeuksia, joita ihmiset halusivat paeta viihteeseen. Esimerkiksi vampyyrikirjat olivat suosittuja koronan aikaan. Mietin jo pienenä, mikä taikamaailmoissa oikein kutkutteli, ja syynä pidettiin usein sitä, että ne ovat riittävän kaukana omasta harmaasta arjestamme.

Silti suositutkaan spefikirjat eivät nappaile palkintoja. (Spefi tarkoittaa spekulatiivista fiktiota.) Palkinnot menevät kirjojen pohjalta tehdyille elokuville ja sarjoille. Kaikki lukutoukat eivät edes katso lempikirjojensa pohjalta tehtyjä elokuvia ja sarjoja, mutta silti näillä liikkuvan kuvan taideteoksilla on enemmän kuluttajakuntaa kuin kirjoilla. Toisaalta ainakin Gibsonin ja Asimovin kirjat näyttäisivät myyneet nyt hyvin, kun niiden pohjalta on tehty sarjoja (Foundation ja The Peripheral). Tai ainakin niitä tilatessani huomasin, että niistä oli joillakin kaupoilla hyvin vähän kappaleita jäljellä.

Kuuntelin viime vuonna muutaman kurssin scifistä ja fantasiasta (kuva alla). Kaikki kuvan kurssit kuuluivat premium plus -tilaukseen, ja niistä erityisesti How Science Shapes Science Fiction, How Great Science Fiction Works ja Great Utopian and Dystopian Works of Literature jäivät mieleeni inspiroivina ja mielenkiintoisina. The Science of Sci-fi oli lyhyt, enkä muista edes opinko siitä mitään.

Etenkin Gary K. Wolfen ja Pamela Bedoren kurssit herättivät pohtimaan sitä, miksi nuoret lukevat ja kirjoittavat usein dystopioista, jotka siis kuvaavat mahdollista, synkkää tulevaisuutta. Wolfe heitti ajatuksen siitä, että ehkä nuorten silmissä tulevaisuus näyttää niin toivottomalta. Sitä on jonkin verran tutkittukin, että näin on, mutta tämän yhteydestä dystopioihin ei ole tietääkseni tutkimuksia. Esimerkiksi asunnon ostaminen on yhä vaikeampaa, ja työllistyminen tuntuu hankalammalta, kun kilpailua on niin paljon ja tekniikka syö työntekijöiden tarvetta. Nuoret ovat nykyään useammin masentuneita, osittain, koska masennuksesta tiedetään enemmän. Mutta jokin tässä somentäyteisessä yhteiskunnassa tuntuu myös eristävän ihmisiä toisistaan.

Teknologia on joinakin historian hetkinä nähty myös lähes täysin positiivisessa valossa. Utopiat ja dystopiat ovat kirjallisuudessa yleisiä myös siis riippuen siitä, miten kulttuuri milloinkin näkee teknologian. Tai useinhan teknologiadystopioissa se on lopulta ihminen, joka käyttää teknologiaa väärin, pyrkii rahastamaan sillä ja aiheuttaa epätasa-arvoa, eikä niinkään teknologia, joka taas mahdollistaisi asioiden muuttumisen paremmiksi. 

Monet nyky-ajan sarjatkin tuntuvat lähtevän liikkeelle "mitä jos" -tyyppisestä ajatuksesta, joka kuulostaa ideana hienolta, mutta sarjassa paljastetaan idean varjopuolia ja yhteiskunta paljastuu dystopiaksi (tai sitten jää epäselväksi, onko kyseessä dystopia?). Esimerkiksi Severancessa työminä voidaan erottaa henkilökohtaisesta minästä. Töissä et muista perhettäsi, etkä kotona työasioitasi. Tehokasta! Mutta onko se ihmillistä? Luodaanko prosessissa oikeastaan toinen täysin uusi persoona, joka on vankina työpaikallaan? Uploadissa kuolemanjälkeistä elämää voi päästä viettämään virtuaalitodellisuuteen, joka on kuitenkin onnistuttu kaupallistamaan huolella, mikä nostaa esiin ihmisoikeudellisia kysymyksiä.

Utopia-sanan etymologia on mielenkiintoinen. Usein se tajutaan liittää kreikan eu-alkuliitteeseen, joka tarkoittaa hyvää. Utopia oli kuitenkin alun perin paikannimi Thomas Moren kirjassa Utopia (1516). Utopia tarkoittaa siis oikeasti epäpaikkaa, ei-paikkaa (ou+topos). More meinasi aluksi käyttää kreikan sijaan latinaa, jolloin paikan nimeksi olisi tullut Nusquama 'no-place'. Utopioihin tuntuukin liittyvän jonkinlainen ajatus naiiviudesta. Ajatus paremmasta tulevaisuudesta voi jopa naurattaa. Mutta sekin on kirjailijan tehtävä: kuvitella erilaisia mahdollisuuksia ja näyttää erilaisia yhteiskuntia erilaisista näkökulmista.

Tärkeintä spefissä voisi kuitenkin mielestäni olla se, mitä kirjoittaja haluaa sanoa todellisesta tai ehkä myös jostain mahdollisesta yhteiskunnasta. Tai miten kuviteltu yhteiskunta vertautuu omaamme; onko se vertauskuvallinen jollain tapaa, vai uhkakuva, jota kannattaa välttää, tai utopia, johon voisi pyrkiä? Orwellin 1984 ei kerro vain mahdollisesta dystopiasta vaan jotain myös julkaisuajankohdan (1949) peloista, toiveista ja ihanteista. Pamela Bedore käsittelee kurssillaan myös feminististä kirjallisuutta, esimerkiksi Herlandia (1915), jossa kaukaisella planeetalla asuu vain naisia eikä sotia tai muita konflikteja ole. Spefi voi vaikuttaa valtavasti lukijoihin ja herätellä ajatuksia yhteiskunnasta. Toki muutkin genret kuin scifi ja fantasia voivat vaikuttaa ja herättää juuri yhteiskunnallisia kysymyksiä, mutta spefissä se on ehkä jopa välttämätöntä, sillä scifi- tai fantasia-yhteiskunta poikkeaa jollain tapaa omastamme.

Scifi ja fantasia ovat lempigenrejäni. Luin viime vuonna A Court of Thorns and Roses -kirjasarjan ensimmäisen osan, Asimovia, Verneä, Wellsiä ja suomalaisista lähinnä Risto Isomäkeä. Aloitin muutaman suomalaisen spefikirjan, mutta alut olivat niin hitaita, että annoin itseni luovuttaa niiden suhteen. Voin palata niihin ehkä myöhemmin. Verne ja Wells eivät nekään kovin paljon sytyttäneet, sillä 1800-luvun scifi ei ole sellaista mukaansa tempaavaa toisin kuin nykyscifi, johon Asimov jätti jälkensä. Wellsin The Invisible Man olisi toki saattanut olla hyvä alkuperäiskielellä, mutta suomennos ainakin oli kehno. Vernen kirjassa Maasta kuuhun oli kuitenkin mielenkiintoisia laskelmia ja jopa ihan tiedettä.

Scifissä tieteellä ja todellisuudella onkin suuri arvo. Jos miettii, mitä eroa scifillä ja fantasialla pohjimmiltaan on, tulisi vertailla ennen kaikkea tapahtumien mahdollisuutta. Scifi voisi olla totta mutta fantasia ei. Toisaalta scifissäkin saatetaan matkustaa valoa nopeammin. Aina rajanveto ei ehkä olekaan yhtä selvä?

Scifin kirjoittaminen kuulostaa minusta pelottavan vaativalta. Juuri se todentuntuisuuden vaatimus, se tiedon määrä ja uskottavuus pelottaa. Toisaalta kirjailijalla tulisi olla rohkeutta leikkimään ideoilla ja valmius asettaa itsensä hieman naurunkin alaiseksi. Orson Scott Cardin kirjassa How to Write Science Fiction & Fantasy on kuitenkin paljon hyviä vinkkejä spefikirjoittajille.

Oikeastaan fantasiankin kirjoittaminen pelotti minua alkuun. Pidin aluksi omaa käsikirjoitustani psykologisena romaanina ripauksella fantasiaa, mutta nyt mietittynä onhan siinä oikeastaan melko paljonkin sitä fantasiapuolta. Aluksi en vain olisi halunnut tehdä sitä kaikkea työtä, mikä fantasiamaailman suunnitteluun kuuluu. Kohderyhmää stressaan edelleen. Kuka muka lukisi sellaisen teoksen? Näen mielessäni, miten fantasian ystävä hylkää kirjan, koska se on "vain puoliksi fantasiaa", ja spefiä inhoavatkaan eivät voisi siihen koskea.

Spefin ystävänä minua usein harmittaa, miten monet suomalaiset kirjoittajat tai kustantajat luokittelevat fantasian mieluiten lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi. Tai tokihan se on okei, jos kirja on lapsille suunnattu. Mutta aikuisille kirjoitettu spefikirja, jonka kustantaja mieluummin luokittelee young adult -kirjaksi, ei myöskään tavoita kaikkia aikuisia. En juuri itse lue nuortenkirjoja. Tavallaan kaipaisin spefiä, joka on kirjoitettu aikuisille vaikka se voisikin sopia nuorille. YA taas kuulostaa siltä, että se on tehty nuorille mutta voi sopia aikuisille. 

Kaipaisin lisää arvostusta spefikirjallisuudelle, siis yhtäältä suosittujen scifi- ja fantasiasarjojen alkuperäisteoksille ja toisaalta tärkeälle kirjallisuuden osa-alueelle. Itsellenikin tuli yllätyksenä, että Ennen päivänlaskua ei voi -teosta pidettäisiin spefikirjana, mutta toisaalta siitä on jo vuosia, kun sen luin. Toisaalta Paasilinnan Jäniksen vuottakin voi pitää väljästi spefinä, tai siinä voi ajatella olevan spefi-piirteitä. 

Mitä ajatuksia spekulatiivinen fiktio tai sen asema kirjallisuuden tai viihteen kentällä teissä herättää?

Siellä olisi muuten meteoriparvi taas iskeytymässä ilmakehään, tällä kertaa kvadrantideja. Huomenna (3.1.) olisi se paras päivä katseluun, mutta jo tänään on kuulemma näkynyt kivan paljon tähdenlentoja, ja ainakin täällä etelässä on nyt pilvetöntä! :)