Kritiikki ja palaute

Kirjoitusoppaissa ja kirjallisuuskeskusteluissa on usein hyvin eri ääripäiden näkemyksiä kritiikistä ja kirjoittamisesta. Monissa lukemissani teoksissa on korostettu sitä, että ei kannattaisi kirjoittaa, jos ei kirjoita laadukasta tekstiä, siis edes itselleen tai pöytälaatikkoonsa. Kallistun Merete Mazzarellan suuntaan. Hänen mielestään kannattaa mieluummin kirjoittaa "huonoa" tekstiä kuin ei lainkaan. Ainahan sitä tekstiä saa sitten editoitua. Ja huonous on aina subjektiivista. Yhden roska on toisen aarre.

Tämän lisäksi keskustellaan paljon kritiikin tuomasta näkyvyydestä. Murskakritiikkienkin on osoitettu lisäävän lainaus- ja varausmääriä kirjastoissa. Ainakin jos lehdessä arvostellaan jokin teos, eikä vaan isketä Goodreadsiin tai vastaavaan yhden tähden arviointi.

Paljon puhutaan myös editointivaiheessa annetusta kritiikistä, tai paremmin ehkä palautteesta. Palautetta voi olla hankala antaa ja ottaa vastaan, etenkin jos kirjoittajaa kohtaan on jonkinlaisia asenteita tai tunteita suuntaan tai toiseen. Olen siitä onnekas, että minulla on sellaisia ystäviä, jotka uskaltavat antaa kriittistäkin palautetta, vaikka olen myös aika varma siitä, että he ainakin toisinaan pitävät minusta.

Toisaalta välillä kaipaisi vain kannustusta, ja tällöin on ensialkuun hankala suhtautua saamiinsa korjausehdotuksiin. Kerroin blogini aloittamisesta epävarmana parille ystävistäni. Kun toinen antoi arvokkaan neuvon siitä, ettei tekstin taustavärin tutkimusten mukaan kannata olla musta, mietin pienen hetken, onko minusta edes bloggaajaksi. Sitten opettelin muuttamaan taustavärin silmille ystävällisemmäksi, vaikkakin eri tietokoneilta se onkin edelleen hyvin erisävyinen. Ja nyt kolmisen kuukautta myöhemmin en juurikaan stressaa blogini takia, kunhan asiatiedot olisivat kunnossa. Ehkä parin vuoden päästä häpeän silmät päästäni, mitä kaikkea olenkaan kirjoitellut.

Tilar J. J. Mazzeon mukaan kannattaa palautetta pyytäessään miettiä ja tarkentaa muillekin, tahtooko ennemmin tsemppiä ("Onko tästä tai minusta ikinä mihinkään?") vai korjausehdotuksia. Jos on epävarma käsikirjoituksensa suhteen ja korjausehdotukset voisivat pysäyttää sen kanssa työskentelyn, voi rehellisesti pyytää ihan vain vertaistukea tai kannustusta. Muutkin kirjoittajat tietävät, miltä tuntuu, kun ääni päässä käskee vain luovuttamaan.

Olen melko pienestä pitäen noudattanut periaatetta, että voin antaa kriittistä palautetta, jos asialle voi vielä tehdä jotain. Ne, jotka kutsuivat koulussa muita räjähtäneen näköisiksi tai huomauttivat epäyhteensopivista vaatekokonaisuuksista, olivat minusta vain ilkeitä. Jos taas kysyimme siskojemme kanssa toisiltamme ennen kouluun lähtöä, sointuvatko vaatteet hyvin yhteen, odotimme rehellistä vastausta. Kiitimme, kun toinen sanoi rehellisesti, että ei toimi, vaihda äkkiä!

Kirjojen kohdalla tämä periaate ei ehkä toimi aivan täysin ainakaan kuluttajana. Kustantajalle tällainen periaate olisi oikeastaan varmaan hyväkin. Editoidessa korjataan kovalla kädellä, jotta vastaanotto olisi parempi, ja sitten seistään julkaistun teoksen takana ja kehutaan kirjailijan työtä. Kuluttajana taas haluan tietää muiden kuluttajien rehelliset mielipiteet ennen kuin teen ostopäätöksen.

Eilen The Book Hangout Spot -ryhmässä eräs jäsen kertoi saaneensa joltakin kirjailijalta ilmaiseksi tämän kirjan ja arvioineensa teoksen sen jälkeen kriittisesti. Hän jakoi kriittisen arvionsa kirjailijalle viestillä. Kirjailija vastasi vain, ettei pyytänyt arviota. Kommentoijat olivat sitä mieltä, että kirjan saa arvioida kriittisesti, mutta on jo hieman ilkeää jakaa negatiivinen arvio viestitse kirjailijalle. Yksi kertoi, että saattaisi tirauttaa pari kyyneltä, jos joku tekisi hänelle noin. Jotkut saattavat vältellä arvostelujen lukemista ainakin jonkin aikaa kirjan julkaisemisen jälkeen.

Uskon, että monet meistä ovat itse pahimpia kriitikkoja itseään kohtaan. Itsekritiikki tai kirjan vastaanoton pelko saattavat myös alkaa toimia myös esteenä itse kirjoittamiselle. Oman kirjoituksensa kohtaaminen voi herättää alitajunnassakin pelkoja sen vastaanotosta, paitsi ehkä jos kirjoittaa vain itselleen. Jos kirjoittaminen tuntuu epämukavalta, vaikka inspiraatiota riittäisikin, kannattaa pohtia, pelottavatko murskakritiikit. Ja jos vastaa tähän joo, kannattaa miettiä, haittaisiko se murskakritiikki oikeasti niin paljon. Sekin lisäisi kirjan näkyvyyttä. Ja koko kirja olisi silti siinä kohtaa julkaistu, mikä on itsessään jo huikea saavutus. Kritiikki unohtuu lukijoiltakin pian, ja kukaan kirjailija tuskin jää kuluttajien muistiin tyyliin: "Tuossa menee se tyyppi, joka kirjoitti sen yhden huonon kirjan, jota en ikinä lukenut!"

Stephen King käsittelee Kirjoittamisesta-teoksessaan kritiikkiä. Hän oli jo varhain hyvä kirjoittamaan, joten hänen opettajansa kommentoi hänen kirjoitelmiaan kysymällä, miksi hän kirjoittaa roskagenreä, kun hän osaisi kirjoittaa jotain parempaakin. Opettajan sanat kummittelivat Kingin mielessä pitkään, varmasti häiriten hänen työtään. Etenkin opettajien ja esikuvien varhain antama palaute jää yleensä ihmisten mieliin. Opettaja on saattanut myös kannustaa kirjoittamaan. Minun äidinkielen opettajani ei ollut ikinä kannustava, mutta ainakin hän hakkasi oikeinkirjoitussäännöt päähäni. Vierusluokan opettaja kehui kaverieni tekstejä maasta taivaaseen, mutta he eivät osanneet puoliakaan oikeinkirjoitussäännöistä meidän luokkaamme verrattuna. Olisi varmaankin ollut paras, kun olisimme jotenkin saanut risteytettyä nämä kaksi opettajaa.

King ehdottaa myös pitämään ensimmäisen version valmistuttua taukoa paitsi siitä, että itse editoisi tekstiään, myös siitä, että vastaanottaisi vielä kritiikkiä muilta. Kun teksti on ollut kuivumassa ja kirjoittaja kypsymässä muutaman viikon, voi alkaa ottaa vastaan palautetta ja aloittaa editoinnin, vähän uudemmin silmin.

Waltari käsittelee Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan kirjoittajien "depressiota". Tällöin kirjoittaja on herkillä, eikä voi ottaa samalla tavalla palautetta vastaan tai ehkä hetkeen kirjoittaakaan. Varsinaisen kliinisen masennuksen lisäksi kirjoittamista voivat estää yllä mainittu vastaanoton pelko, epävarmuus ja tunne siitä, ettei oma kirjoitustaito ole riittävää. Tällaiset tunteet ja huolet ovat eittämättä melko masentavia.

Kritiikin vastaanottamiseen voi myös vaikuttaa kirjoittajan kirjoitustyyli. Perfektionistinen kirjoittaja pyrkii kirjoittamaan mahdollisimman valmista tekstiä, joten hänen voi olla vaikea suhtautua ensimmäiseen versioon keskeneräisenä ja korjausta kaipaavana. Jos siis sinusta tuntuu, että käsikirjoituksesi ensimmäinen versio on vielä raakile tai vain keskeneräistä "materiaalia", ainakin osaat varmasti ottaa paremmin vastaan palautetta!

Vaikka olenkin perfektionistiseen kirjoitustyyliin taipuvainen, osaan silti ottaa palautetta useimmiten oikein hyvin vastaan. Olen käyttänyt muotoilua: "Tekstini ei ole minulle pyhää." Jos kirjoitan yhteistyössä jonkun kanssa, minulle käy vallan mainiosti, että toinen vain kysymättä korjaa tekstiäni.

Ainoat huonot kommentit, joita olen opintojeni aikana vertaisiltani saanut, ovat sellaisia yhden sanan palautteita. Pelkästään sanat "hyvä" tai "huono" eivät kerro mitään siitä, mikä tekstissä on hankalaa tai vaikeasti ymmärrettävää. Toki pilkun ollessa väärässä paikassa kommentiksi riittää "pois", mutta oleellista on siis, että palautteen viestin voi ymmärtää ja että se tuntuu jokseenkin perustellulta.

Huonoja kommentteja eivät mielestäni ole ne, joissa ei ole ymmärretty tekstissä jotakin ideaa. Nämä ovat toisaalta niitä ainoita kohtia, joissa oikeus muokata toisen tekstiä voi koitua hankalaksi. Joskus olen muotoillut jonkin asian niin epäselvästi, että tuttuni lähti korjaamaan sitä parempaan muotoiluun, mutta lopputuloksen merkitys olikin aivan erilainen kuin aiemman muotoilun merkitys, tai siis se merkitys, jota sillä haettiin eikä onnistuttu välittämään. Jos muotoilusta ei tajua sen merkitystä, sitä pitää parantaa.

Olen myös toisinaan hieman pettynyt, jos saan opettajilta tai arvostelupalveluilta "liikaa kehuja" ja vain vähän korjausehdotuksia. Olen hieman perfektionisti, ja samalla oletan aina, että tekstini ovat enintään keskinkertaisia. Kun lähetin yhden käsikirjoituksistani arvostelupalveluun, pelkäsin saavani niin kovaa kritiikkiä, että se murskaisi kaikki unelmani. Avasin arvostelutiedostoa sydän hakaten ja kädet hioten. Itkin hetken, kun se olikin niin kehuva ja kannustava. (Olen jonkinlainen onnellisuusitkijä. Yhdessä sarjassa päähenkilön aviopuoliso kuoli ja päähenkilö sairastui vakavaan masennukseen, mitä seurasin kuivin silmin, mutta hänen mennessä rannalle ja hymyillessä ensimmäisen kerran aloin itkeä vuolaasti!) Ja sitten seurasi "realisaatio", että oltiinkohan tässä arvostelussa nyt vain liian kilttejä. Perfektionistin mielestä ei voisi olla mitenkään mahdollista, että teksti olisi ollut jonkun mielestä oikeasti kiinnostava.

Kun kirjoitin artikkelin yhteen lehteen, sain päätoimittajalta arvioinnin saavuttua viestin, jossa hän toivoi minun ilmoittavan muutaman viikon kuluessa siitä, aionko hioa tekstiä arvioinnissa mainittujen korjausehdotusten mukaan. Hän varoitteli, että arviointi saattaa kuulostaa hirvittävän negatiiviselta, mutta että olisi kiva, jos jaksaisin hioa tekstiä, sillä se oli sen verran kiinnostava. Tsekkasin arvioinnin, mutta mielestäni se ei ollut lainkaan negatiivinen! Sen parempaa rakentavaa palautetta harvoin saa. Toisaalta kertoo myös paljon päätoimittajan ystävällisyydestä, että hän kannusti erikseen jatkamaan työskentelyä jutun parissa. Jollekulle toiselle rakentavakin kritiikki olisi voinut olla hankalaa ottaa vastaan.

Minusta palautteen antaminen on toisinaan hankalampaa kuin palautteen vastaanottaminen. Kysyn aina etukäteen, millaisia kommentteja minulta kaivataan, jos olen editoimassa jonkun tekstiä. Halutaanko hioa tarinaa ja tehdä suuriakin muutoksia, vai onko kirjoitus käynyt jo läpi hieman editointia ja kaipaisi lähinnä oikolukua? 

Oikolukeminen on periaatteessa helppoa. Oikeinkirjoitussäännöt ovat melko yksiselkoisia, ja jonkin sanan tai rakenteen kirjoitusasun tarkastamiseen kuluu epävarmissakin tilanteissa vain muutamia sekunteja. Toisaalta kirjoittajan omaperäiseen tyyliin voi kuulua se, ettei teksti ole täysin oikeakielistä. Aina välillä on predikaattiverbittömiä virkkeitä. Kieli voi olla vahvasti murteellista tai puhekielistä. Joskus pilkut saavat väistyä flow'n tieltä. Toisinaan pilkkuja on paikoissa, joihin oikeastaan kuuluisi piste. Kirjoittajalta voi tällöinkin onneksi kysyä, haluaako hän kaikki pilkut kohdilleen vai pitää äänensä ja tyylinsä. Kirjoittajan ei ikinä täydy korjausehdotuksia myöskään hyväksyä. Ne ovat vain ehdotuksia.

Oikolukemista vaikeampaa on tunnistaa, mitkä tekstit ovat "hyviä". Tiedän kyllä nopeasti, millainen teksti on minun mielestäni hyvä, vetävä, kiinnostava ja lukemisen arvoinen, mutta on vaikeampi arvioida tätä himpun verran objektiivisemmin. Tätäkin voi onneksi paloitella pienempiin kysymyksiin. Alkaako teksti kiinnostavasti? Onko se johdonmukainen? Kaunokirjallisuuden kohdalla pohditaan hahmoja, juonta ja dialogia, ja tietokirjallisuuden kohdalla erityisen paljon tiedonkerronnan selkeyttä ja faktojen paikkansapitävyyttä.

Lopulta on harvoin edes hyödyllistä miettiä asioita niin mustavalkoisesti. "Hyvä" ja "huono" ovat mielipiteitä, ei ole olemassa objektiivisesti hyviä tai huonoja asioita. Ei edes objektiivisesti hyvää tai huonoa kieltä. On olemassa teoksia, jotka noudattavat perinteitä tai sisältävät kliseitä. On kieltä, joka noudattaa oikeinkirjoitussääntöjä. On teoksia, jotka ovat jonkun mielestä julkaisemisen arvoisia ja toisten mukaan eivät ylitä julkaisukynnystä. 

Kritiikkiä ja palautetta kannattaakin ehkä hakea mahdollisimman monelta. Tällöin saa useamman mielipiteen. Jos haluaa kirjoittaa hyvin ja oppia vastaanottamaan kritiikkiä, palautteen antaminen on tähän tehokas apukeino!

Mitä ajatuksia tai tuntemuksia teillä herää kritiikistä ja palautteesta? Pelottaako kritiikki? Onko teistä helpompaa antaa vai ottaa vastaan palautetta? :)

Kuva Canvasta.